Marttyyrit oli itselleni ennakkoon odotetuin elokuva tänä vuonna Rakkautta ja Anarkiaa -filmifestivaaleilla. Kovan hypen Cannesin jälkeen saanut elokuva ei kuulemma antaisi armoa katsojalleen ja sen pitäisi olla muutenkin yksi kaikkien aikojen rankimpia pätkiä. Koville ennakko-odotuksilleni lähdin hakemaan vastakaikua. Sainko sitä?
10-vuotiasta Lucieta on kidutettu systemaattisesti noin vuoden ajan. Tyttö pääsee pakoon kiduttajiltaan, jonka jälkeen hänet passitetaan sairaalaan. Siellä hän tutustuu seksuaalisesti hyväksi käytettyyn Annaan. Tytöistä tulee heti ystäviä. Vaikka Lucien kärsimys on ohi, jokin on seurannut häntä sairaalaan ja vainoaa häntä varsinkin yöaikaan.
15 vuotta myöhemmin traumojensa kanssa painiskeleva aikuiseksi kasvanut Lucie löytää kiduttajansa. Kiduttajien mukava ”perhekulissi” särkyy hetkessä, kun mielenvikainen Lucie antaa haulikon laulaa omaa kaunista kieltään. Tapettuaan kaikki perheen jäsenet, hän luulee olevansa vapaa, mutta talossa on edelleen jokin… se sama, joka oli sairaalassa. Lucie ei ollut selvästikään ainoa, jota kidutettiin.
Marttyyrit on vauhdikkaasti käynnistyvä kauhuelokuva, joka lainaa monia eri alagenrejä. Alkupuolella leffassa voi havaita viittauksia ”japanilaiseen tukkakauhuun” sekä perinteiseen laitoskauhuun, jossa jokin paha vainoaa esimerkiksi sairaalassa tai koulukodissa. Myöhemmässä vaiheessa homma muuttuu Last House on the Left -tyyliseksi silmitöntä väkivaltaa pursuavaksi hetkeksi. Lähinnä vain kohtaus, jossa Lucie tappaa perheen melkein silmänräpäyksessä, tuo mieleen häikäilemättömän 70-luvun eksploitaation.
Keitokseen lisätään vielä annos nykypäivän suosituinta alagenreä, gornoa, joka sai alkunsa Sawista ja Hostelista. Marttyyreissä kidutus kuvataan hitaasti ja raastavasti, niin että katsojan on helppo samaistua uhrien tuskaan. Näitä aineksia yhdistelemällä on saatu aikaan kunnianhimoinen kokonaisuus, joka valitettavasti ei aivan vastannut sille asetettuja odotuksia. Liiallinen kerronnan poukkoilu on koitua elokuvan kohtaloksi.
Alku on äärimmäisen tiukalla asenteella ohjattua perinteistä säikyttelyä, joka saa kovemmankin kaverin pitämään penkistään kiinni. Kidutuskohtauksen ovat nekin rankkaa katsottavaa, mutta eivät tuo genreen mitään uutta. Niitä on tehty nyt jo monta vuotta ja rajat alkavat selvästi tulla vastaan. Alagenrejen sekoittelu on tavallaan ihan piristävä idea, joka tuo myös kidutukseen pientä lohtua ja toivoa, että kohta saisi kunnon sätkyn.
Näyttelijät onnistuvat genresekoituksen keskellä loistavasti. Varsinkin Mylène Jampanoï onnistuu sekopäisen Lucien roolissa hienosti. Nainen tulkitsee tuskaa ja sen seurauksia harvinaisen tyylikkäästi. Myös Annaa esittävä Morjana Alaoui onnistuu. Hänen hahmonsa potentiaali saa lopullisen merkityksen aivan elokuvan lopussa. Molemmat pääosan esittäjät ovat naisia ja erittäin määrätietoisia rooleissaan. Ranskasta tuntuukin nykypäivänä pursuavan ulos toinen toistaan hienompia naisnäyttelijöitä.
Marttyyrit on sopiva elokuva kaikille, jotka pitävät pienestä säikyttelystä, mutta myös kovan luokan goresta. Näiden kahden genren yhdistäminen on saanut aikaan kokonaisuuden, joka on vaivaton katsoa alusta loppuun asti. Miksikään uudeksi Insideksi Marttyyreistä ei ole, vaikka sillä onkin hetkensä.
