Irma la Douce (Shirley MacLaine) on pariisilainen prostituoitu, joka kerää toimentulonsa samalla kadunpätkällä lukuisten kollegoiden kanssa. Joku voisi nimittää Irmaa ilolinnuksi, maailman vanhimman ammatin harjoittajaksi tai jopa huoraksi, mutta ei Billy Wilder. Kyynistä otetta elokuvasta ja jopa hyväntuulisesta komediasta toiseen levittänyt kultasormi maalaa rakkauden kaupungin takakujat kirkkain Technicolor-sävyin. Prostituutio ei näissä ympyröissä ole moraalinen kauhistus tai sosiaalinen ongelma, vaan taloudellinen rikkaus ja elämän piristäjä, kuten yhtä ja toista elämänsä aikana kokenut baarimikko Moustache (Lou Jacobi) asian tiivistää nuorelle Nestorille (Jack Lemmon). Nestor on puhdassydäminen idealisti, joka yllättäen päätyy Irma uudeksi parittajaksi ja rakastetuksi. Rakkautta puhkuva Nestor tosin haluaisi Irman kokonaan itselleen, ja naamioituu suuria summia maksavaksi brittilordiksi. Eipä aikaakaan, kun horisontissa häämöttää sopivan screwball-henkinen kolmiodraama, kun Nestor alkaa etääntyä Irmasta lordin hyväksi.
Kyynis-pessimistisiä film noireja ja tiukkoja moraalivartijoita kiusoittelevia komediota ennenkin urallaan ohjannut Wilder säilyttää tutun kyseenalaistavan otteensa. Ennen Irma la Doucea hän oli käännellyt seksuaalinormeja päälaelleen mm. Berliinin raunioiden keskellä, Kesäleskessä ja Poikamiesboksissa. Syrjähyppyjen suloisuutta korostaneet aiemmat tuotokset tosin jäävät omalle tasolleen, kun prostituutiota aletaan sovittamaan hyvän mielen komediaan. Tuskin maailmanhistoriaan mahtuisi niin sinisilmäistä henkilöä, että prostituoitujen elämä näyttäytyisi vakavissaan näin nättinä. Puhdasta kiusoittelua on ilmassa paljon. Täytyykin ihmetellä, miten ihmeessä Wilder sai elokuvan aikanaan sensoritoimintaa USA:ssa kontrolloivan MPPA:n silmien ohi – erityisesti kun ottaa huomioon ohjaajan aiemmat ongelmat kyseisen lafkan kanssa, ja vielä sen, että tuskin pariisilaisparittajien yhdistys (Mecs’ Paris Protective Association) ihan sattumalta lyhentyy MPPA:ksi.
Pelkästään päälaelleen käännetty perusteema riittää pitämään huolta siitä, että Irma la Douce kantaa katsojan maaliviivalle asti hymyssä suin. Ongelma on tosin siinä, että kyseinen maaliviiva on tuhottoman kaukana: elokuvalle kertyy mittaa lähes kaksi ja puoli tuntia. Silti kyseessä ei ole Wilderin edellisen elokuvan Yks’, kaks’, kolmen kaltainen vitsimaraton vaan tämä elokuva on yllättävän hidastempoinen. Se myös tyytyy kierrättämään samaa vitsiä itselleen mustasukkaisesta tulevasta miehestä. Elokuva onkin jatkuvasti varmaa keskitasoa, mutta dialogi naljailee terävästi vain harvoin. Vakaa peruspirteys tosin tekee elokuvasta helposti katsottavan, samoin kuten nykypäivän vinkkelistä lempeältä vaikuttava lähestymistapa.
Miljööstä ja lähtökohdista ei pääse valittamaan. Kadunpätkä, jolle valtaosa tapahtumista sijoittuu, on sympaattinen ja elävä, sekä pääosasta löytyy Poikamiesboksissa keskinäisellä kemiallaan loistaneet Lemmon ja MacLaine. Mestariohjaaja ei kuitenkaan saa parista enää samaa svengiä ulos. Kumpikaan ei ole suoranaisen huono, ja yhteistyö sujuu edelleen, mutta samalla tasolla ei vain olla. Lemmon kulkee puolet leffasta puoliteholla, mutta tarkoituksellisesti yltiöstereotyyppisen britin housuissa hän kyllä osaa tarjoilla vastinetta maineelleen elokuvahistorian parhaimpiin lukeutuvana koomikkona. Kontrasti on tässä mielessä täydellinen. Hahmoista virkistyttävimmän panoksen elokuvaan tarjoaa kuitenkin Moustache, joka tiskin takaa todistaa ja kommentoi tapahtumien kulkua. Lou Jacobi on vastustamattoman hauska värikästä menneisyyttään kertoilevana baarimikkona.
Värikkäät lavasteet pitävät yleisilmeen pirteänä, musiikki sopii elokuvaan kevythenkiseen sielunmaisemaan ja Pariisin määritelmä ”rakkauden kaupunkina” saa ilkikurisen lisämerkityksen, mutta lopputuloksesta puuttuu kipinä. Paperilla homma näyttää hyvältä, mutta valmista elokuvaa katselessa tuntuu turhan usein siltä, että jokusen ihan hauskankin kohtauksen olisi voinut lyhentää tai jopa kokonaan jättää leikkaushuoneen lattialle temmon parantamiseksi ja kokonaisuuden palvelemiseksi. Kun kaasupedaali isketään viimeisten 20-30 minuutin aikana lattiaan, huomaa sen, mitä tällä päätöksellä oltaisiin saatu aikaan: todellinen nauruhermoja kutkuttava komediaklassikko jatkamaan Piukkojen paikkojen, Poikamiesboksin ja Yks’, kaks’, kolmen tappohauksaa menestysputkea.
