Amerikkalaisen yleisön ihastellessa Universalin hirviökauhujen loputtomalta tuntuvaa virtaa kauniissa vanhassa Englannissa tapahtui lähitulevaisuuden kannalta jotain vallan tavatonta: Enrique Carreras ja James Hinds perustivat jälkimmäisen suositun vaudeville-esityksen mukaan nimetyn Hammer Films -tuotantoyhtiön. Vanhaa lamavuosien Hammeria ei kuitenkaan kannata mennä suoraan vertailemaan firman myöhempään, huomattavasti tunnetumpaan inkarnaatioon, sillä näihin aikoihin brittitekijät eivät vielä olleet päässeet täysin jyvälle suuria mullistuksia lyhyessä ajassa kokeneen alan viimeisimmän tekniikan hienouksista saati ehtineet saamaan jalansijaa kotimaansa ulkopuolella. Brittielokuvan kultaiset suuruudenajat olivatkin tässä vaiheessa vielä kaukana tulevaisuudessa, Hammerkin toimi vielä tässä vaiheessa pitkälti edellisen vuosikymmenen veteraanien osaamisen varassa.
The Mystery of Mary Celeste oli ilmestyessään järjestyksessä toinen tuotantoyhtiönsä pitkistä elokuvista. Näihin aikoihin Hollywoodin klassikoita tavattiin brittien onneksi kuvata vielä paljon Euroopassa, joten Hammerin päättäjien suurena oivalluksena oli koettaa nostaa panoksia pestaamalla mukaan mahdollisimman paljon valmiiksi maassa työskenteleviä maailmanluokan suurelokuvista tuttuja niminäyttelijöitä. Hammerin alkuaikojen kuriositeetin pienistä sivurooleista pystyykin helposti bongaamaan parhanaamaisen Gibson Gowlandin kaltaisia mykkävuosilta tuttuja kasvoja, mutta pelkästään tuotantoyhtiönsä myöhempää tuotantoa ajatellen kaikkein kuumottavin mukaan houkuteltu nimi on muuan Bela Lugosi, kreivi Dracula itse sekä aikansa kauhuelokuvain kruunaamaton kuningas omassa persoonassaan.
Niin herkulliselta kuin vanhan ajan Universal-tähden sekä brittikauhun tulevan suuren nimen yhteistyö saattaakin paperilla vaikuttaa, on aavelaiva Mary Celesten salaperäisestä kohtalosta kertova fiktiivinen tarina lähempänä jonkinlaista historiallista fiktiota kuin suoranaista kauhua. Hammerin elokuvassa viimeiselle matkalleen huonojen enteiden vallitessa lipuvan mysteerilaivan kyydistä paljastuu matkustajia sekä merimiehiä yksi toisensa jälkeen nitistävä murhaaja. Kuin sattumalta samaisen ruuhin mukanaan kuljettamiin matkalaisiin lukeutuu myös Lugosin tulkitsema unkarilaisella aksentilla puhua pulputtava salaperäinen miekkonen. Lopussa joukko vanhoja merikarhuja löytää tyhjillään ajelehtivan Mary Celesten Gibraltarin rannikolta vailla elonmerkkejä sen enempää murhaajasta kuin laivan matkustajistakaan.
Hammerin varhainen yhteistyö amerikkalaisten tähtien kanssa ei tiettävästi ollut ilmestyessään kaksinenkaan menestys, eikä siitä tiettävästi olekaan säilynyt meidän päiviimme asti kuin kymmeniä minuutteja alkuperäisestä rapakon takana lyhennetty ja sensuroitu tynkäversio. Hammerin hengentuotoksen huonon tunnettuuden vuoksi puuttuvan materiaalin sisältöäkään ei täysin tiedetä, mutta amerikkalaisen mielenlaadun sekä ajan käytännöt tuntien tuohon kadonneeseen osaan mitä suurimmalla todennäköisyydellä lukeutuu “Uuden Jerusalemin” neitseellisemmän yleisön silmille sopimatonta väkivaltaa sekä kuolinkohtauksia. Tilanne lienee siis ollut verrattavissa Universalin Draculaan, jonka amerikkalaiseen levitykseen päätyneessä versiossa vähänkään rajummat dialoginpätkät saksittiin sekä nuoret naiset suojattiin ja palmikoitiin neuroottisen perusteellisesti. Seksi on meinaan vaarallista erityisesti Amerikassa.
The Mystery of Mary Celestellä ei siis olekaan nykypäivän yleisölle juuri muuta annettavaa tietyn kuriositeettiarvonsa lisäksi. Johtuen mielivaltaisesta leikkelystä Hammerin varhainen teos on hankala seurattava, tuntuuhan elokuvan juoni sekä tunnelma poukkoilevan holtittomasti hahmosta ja tilanteesta toiseen pelkästään puuttuvan materiaalin vuoksi. Bela Lugosin roolisuorituksesta voinee ehkä kuitenkin sanoa, että tällä kertaa mies oikeasti yrittää näytellä vakavissaan silkan läsnäolonsa luoman uhkaavan vaikutelman lisäksi, monen aiheesta kiinnostuneen kirjoissa mestarin persoona tuntuisikin olevan ainut näkemisen arvoinen seikka tässä aikojen saatossa huonoon kuntoon menneessä vanhassa halpiksessa. Bela Lugosin tähdittämä Hammer-leffa on kuitenkin ihmeenä kuin aarnikotka rakastelemassa yksisarvisen kanssa: kyseessä on elokuvahistorian kummajainen, jonka olemassaolo itsessään on tapaus, vaikkei elämys sellaisenaan yhtään mistään kotoisin olisikaan.
