Ennen Taru sormusten herrasta adaptaatioita Peter Jackson tunnettiin lähinnä hirveän tasoisista b-leffoista ja muutamasta kohtuullisesta trilleristä 1990-luvulla. Trilogian jälkeen hän taas siirtyi luomaan uusintaversion King Kongista, joka kyllä takoi rahaa mutta raiskasi alkuperäisen elokuvan pointin täysin. Siksi ei olekaan erityisen vakuuttavaa, että hänen uusin elokuvansa, Oma taivas, yrittää olla vakavasti otettava draama, vaikka mikään hänen historiassaan ei viittaa sellaisessa onnistumiseen.
Elokuva alkaa 14-vuotiaan koulutyttö Susie Salmonin (Saoirse Ronan) silmin. Naapurustossa asuvan pedofiilin tapettua hänet Susie jää tarkkailemaan elämää maan pinnalla “omasta taivaastaan” käsin, josta hän näkee kaiken, mutta hänet nähdään vain paikottaisina hallusinaatioina. Hänen rakastava perheensä jatkaa ahkerasti murhaajan henkilöllisyyden selvittämistä vielä senkin jälkeen, kun poliiseilta ovat loppuneet epäillyt. Jos innostuit juoniselostuksen ensimmäistä lauseesta ja masennuit toisesta, tulee teatterissa käymään aivan samalla tavalla. Elokuva lähtee pian melko tutuille raiteille ja ajautuu melko perinteiseksi trilleripelleilyksi, jonka tarinasta ei jää erityisemmin mitään mieleen elokuvan loputtua. Kliseistä kissa ja hiiri-leikkiä rikotaan vain muutamissa kohdin ja välillä palataan käsittelemään Susien ensi-ihastuksen elämää maan pinnalla, muistoja murhapäivältä sekä hänen elämäänsä taivaassa. Nämä jaksot ovat elokuvan parasta antia.
Peter Jacksonista on aina tullut mieleen pikkupoika aikuisen ruumiissa ja sellainen henkilö ei ennakko-odotusten mukaisesti ole paras mahdollinen draamaa ohjaamaan. Taru sormusten herrasta toimi, koska se oli lähdemateriaaliltaankin sellainen elokuva, josta saa poikamaisella innolla hienon seikkailun aikaan. Oma taivas taas on lähdemateriaaliltaan fantasiaelementtejä sisältävä, mutta silti henkilökeskeinen draama, joka vaatisi täysin erilaista lähestymistapaa. Puolustukseksi täytyy tosin sanoa, että muutamissa kohdin Jacksonin kamera-ajot ovat täydellisesti aseteltuja ja useammassakin keskustelukohtauksessa ollaan onnistumisen partaalla.
Valitettavasti Jackson on survonut kaikkia tuntemiaan genrejä sekaisin apinan raivolla ottakseen kiinni vuodet, jotka hän käytti roskaelokuvien parissa. Elokuvasta löytyy teiniromanssia, rikollisneron etsintää, irrallinen komediajakso keskellä elokuvaa sekä kauhuelokuvamainen unijakso. Omiin elokuviinsa eroteltuna niistä jokainen toimisi varsin hyvin, mutta yhden elokuvan sisällä ratkaisussa ei ole yhtään mitään järkeä. Teinien kouluelämää kuvaavat jaksot ovat väreiltään ja tunnelmaltaan kauniita, mutta niin Hollywood-kiiltokuvamaisia kuin vain voi olla. Trillerijaksot taas ovat erittäin kyllästyttävää katsottavaa, jos on nähnyt elämässään enemmän kuin kolme genren elokuvaa. Erittäin hämmentävästä komediajaksosta ja typerästä kauhukohtauksesta en edes viitsi sanoa mitään, koska tätä arvostelua ei luultavasti julkaistaisi kielenkäytön vuoksi. Vahvimmillaan Oma taivas on kuvatessaan elämää taivaassa ja majesteetilliset maisemat sekä unenomainen tunnelma ovat erittäin mahtavaa katsottavaa. Valitettavasti näitä fantasiajaksoja ei elokuvasta paljoa löydy ja siksi yleisvaikutelma elokuvasta jääkin melko keskinkertaiseksi.
Elokuvan roolitus on enimmäkseen onnistunutta. Mark Wahlberg perheenisänä on erittäin epäilyttävä ajatus mutta toimii yllättävän hyvin. Äitiä esittävä Rachel Weisz on tuttuun tapaan luonteeltaan sekä ulkonäöltään ihana mutta näyttelijänä ikävän keskinkertainen, mikä tosin ei haittaa muunkin elokuvan ollessa sitä. Sopranosista parhaiten tunnettu murhan päätutkija Michael Imperioli on roolissaan kuin kotonaan ja onkin yksi elokuvan valopilkkuja. Pääosaa näyttelevä Saoirse Ronan taas on enemmän kuin pelkkä pilkku ja ehdottomasti elokuvan paras asia. Ronanin luonteva näytteleminen pelastaa lähes jokaisen kohtauksen, jossa hän esiintyy, mutta ikävä kyllä niitä kohtauksia on kokonaisuuteen nähden melkoisen vähän.
Koko elokuvaa voisikin verrata epäonnistuneeseen vuoristorataan, jossa suurin osa matkataan vaivalloisen hitaasti ja varsinainen kyyti kestää vain muutaman hetken kerrallaan. Aina kun keskusteluihin on syntymässä jännitettä, ne rikotaan jollain typerällä juonenkäänteellä tai yleisellä sekoilulla. Elokuvan kohdeyleisökin on melkoisen vaikea määrittää, sillä tarina on todella naiivi ja lapsellinen, mikä viittaisi lastenelokuvaan, mutta toisaalta mukana on muutama synkkä pedofiliaan liittyvä kohtaus, jotka taas eivät lapsille sovi ollenkaan. Televisioelokuvana tämä olisi keskitason yläpuolella, mutta teatterissa katsottavaksi ei tälläistä sekoilua voi suositella oikein kellekään, vaikkei katsominen suoranaista tuskaa olekaan. Jos Jacksonilla ei olisi takanaan Hollywoodille miljoonia takoneita blockbustereita, ei tälläistä muka-draamaa paljoa mainostettaisi.
