Vastoin yleisiä periaatteitani tiivistän elokuvan kertomuksen tässä arviossa. Miksi? Vastaus löytyy jostain alempaa.
Jokaisen suosikkivalkohäntäpeura, Bambi, ihastuttaa ja järkyttää sukupolvia varmalla otteella kertoessaan tarinan pienen suloisen vasan kasvusta kohti aikuisuutta. Disneyn versio itävaltalaisen Felix Saltenin romaanista kantaa klassikon nimeä, ja tällä kertaa se on sen ansainnutkin, jos ei muuten niin ikänsä puolesta; Bambi-animaatio on loikkinut jo kunnioitettavaan 65 vuoden ikään. Sen kunniaksi tuli hommattua blu-ray -versio, ne kun ovat digitaalisesti restauroituja mahdollisimman lähelle sitä ”aitoutta”, jota animaattorit tavoittelivat, ja ovat muutenkin jumalaisen Disney-komppanian siunaamia virityksiä. Mukaan näissä tungetaan aina turhanpäiväinen DVD-versiokin samasta elokuvasta. Siinä teille markkinoinnin perusoppia; osta Mersu W221 niin saat Mersu W116:n kaupanpäälle, halusit tai et.
Bambin tarina on perustaltaan hyvin simppeli: nuori peuranvasa syntyy prinssinä ja suuren kohun saattelemana kotimetsäänsä, jossa hän oppii eläinystäviensä ja äitinsä avustuksella… no, elämään. Matkan varrella onkin paljon opittavaa, aina puhetaidosta ja pakkastalvesta ihmisen pelkäämiseen. Avuttomana vasana Bambi on hyvin riippuvainen huolehtivaisesta ja rakastavasta äidistään, mikä ei ennakoi hyvää tulevaisuutta ajatellen. Bambi tutustuu useampaankin muuhun metsäneläimeen, mutta kaikkein tärkeimmäksi muodostuu Rumpaliksi kutsuttu pikkukani, joka on verrattoman optimistinen ja auttavainen, oudolla tavalla jopa isovelimäinen hahmo nuorelle prinssille. Animaation parasta antia onkin nuoren Bambin toilailujen seuraaminen parhaimman ystävänsä, kanssa. Jo yksistään (kyllästymiseen asti Samu Sirkan Joulutervehdyksessä näytetty) Bambin talvinen jäällä tasapainoilu Rumpalin avustuksella on animaatiotaidetta taidokkaimmillaan. Sanomattakin selvää, että mielestäni kaikki animaatio ja taide Bambissa on täydellistä, mutta ei huolta, tulen sanomaan sen tässä tekstissä vielä niin sataan kertaan!
Bambin, tämän äidin ja Rumpalin ohella muut hahmot jäävät hieman taka-alalle; Kukka-niminen haisunäätä näyttelee hyvänpäiväntuttavaa, ja alussa nähty viisas (tämä nyt on stereotyyppinen olettamus) Pöllövaarikaan ei hirveästi viisauksiaan jakele, vaikka muuta voisi luulla. Loput eläinhahmot ovat hädin tuskin mainittavan arvoisia, ja jäävät enemmänkin vain metsää kansoittavaksi taustamateriaaliksi. Muutamilla on toki omat pikku tarinansa, mutta ne eivät liity Bambin kasvutarinaan millään tavoin. Energinen Feline-vasa tarjoaa oman aikansa tyttöenergiaa kisaamalla ujon Bambin kanssa, ja on sentään myöhemminkin ratkaisevassa roolissa.
Bambille on elokuvassa totta kai myös oma ”mentori”. Tätä osaa näyttelee Bambin isä, jonka asennoituminen omaan poikaansa kahden ensikohtaamisessa on hyvin asiallista, suorastaan kylmää – onpahan muuten jälleen saatu hienosti tunnelma aikaiseksi pelkän musiikin ja piirretyn elokuvan voimin! Pian isänsä tapaamisen jälkeen Bambi saa ensimmäisen kosketuksensa ihmiseen. Tai enemmänkin ihmisen läsnäoloon; erinomaisena ratkaisuna ihmisolentoa itsessään ei koskaan elokuvassa nähdä, vaan kaikki pelko ja jännitys perustuu yksinomaan lähestyvän vaaran rakentamiseen uhkaavan musiikin ja eläinten käyttäytymisen kautta. Ainoa ihmisestä lähtevä ääni on se perinteinen, eli kiväärinlaukaus, joka ennakoi yleensä jonkun kuolemaa. Spoilaus! Bambin äiti kuolee! Näin on: siinä missä Mufasan kuolema on syöpynyt pääasiassa 1990-luvun taaperoiden mieliin, on Bambin äidin kuolema vainonnut ihmisiä jo Hitlerin kaksivuotiskuolinpäivistä asti. ”Missä olit kun J.F. Kennedy ammuttiin?” ”Missä olit WTC-iskujen aikana?” ”Missä olit kun Bambin äiti kuoli?”. Kaikki aiheellisia kysymyksiä, mutta itse olin ainakin jälkimmäisessä tapauksessa kotisohvalla ja syvästi järkyttynyt, kuinka julma Disney-yhtiö kehtasikin tapattaa pikku-Bambin äidin. Jostain syystä kuvittelin aina Walt-sedän leppoisat kasvot hymyilemässä, kun kiväärin laukaukset kajahtelivat TV-ruudussa. Se oli karmivaa se.
Kun äiti on poissa, nuoren prinssin on ryhdistäydyttävä ja löydettävä itse tiensä. Tässä häntä auttaa hänen edellä mainittu kylmäkiskoinen isänsä. Ja jos joku todellakin haluaa tietää, miten Bambin ja hänen isänsä yhteiselonsa sujui, voi aivan vapaasti katsoa Disney Toonin kyhäämän Bambi Kakkosen. Se vastaa myös muiden klassikoille tehtailtujen jatko-osien tavoin kysymykseen ”miksi Disney-yhtiö on suuri saatana”. Joka tapauksessa, tarina jatkuu, ja kevääseen mennessä Bambista kasvaa komea sarvipää. Samalla hänen lapsuusajan kaverinsa – tai ne kaksi, Rumpali-kani ja Kukka-haisunäätä – saavuttavat myös oman miehuutensa kukoistuksen. Pöllövaarin, tuon ikuisen vanhanpojan, annettua epämääräisiä pelotteluja rakastumisesta kolmikko lähtee vannoutuneena poikamieslaumana vaeltelemaan. ”Käy kolme parasta kaverusta / nyt metsikköjen teitä / kun skunkin neito kahmaisee, on kaksi enää heitä / On kaksi parasta kaverusta / polulla vierityksin / kun kanin himo korventaa / on toinen ypöyksin / Vaan yksi sarvipäinen kaveri / ei kestänyt yksinään / hän meni / löysi rakkauden / ei jäljellä yhtäkään”.
Ja tässä vaiheessa Feline astuu kuvaan, Bambin suurena rakkautena, josta hänen on kuitenkin vielä taisteltava Ronno-nimistä kilpakosijaa vastaan. Sanonko jotain animaatiosta? Ei sitten. Mutta sanomattoman animaatiokohtauksen jälkeen Bambi selviytyy voittajana, ja saa vapaasti kirmata rakkaansa kanssa niitylle romanttisen musiikin säestämänä.
Kaikki on siis parhain päin. Mutta ihminen, ihminen ei koskaan muutu. Kun metsästyskoirat uhkaavat Felineä, Bambin on jälleen todistettava kyvykkyytensä rakkaansa suojeluun. Kaikeksi onneksi epävarmasta vasasta on kehkeytynyt pelkäämätön ja päättäväinen hirvas, jonka onnistuu peitota jopa kymmenpäinen koiralauma. Ihminen saa kuitenkin kostonsa, kun tuttu musiikkiteema alkaa soida ja sitä seuraava kiväärinlaukaus kellistää Bambin. Haavoittuneena on toki ikävää, mutta pahemmaksi menee kun ihmisten leiristä leviää vielä metsäpalo, joka nielee ahnaasti kaiken tielleen osuvan. Isä-peura saapuu paikalle, pakottaa Bambin komennoin ylös, ja alkaa eeppinen pakomatka palavasta metsästä. Loppuhuipennuksessa kaksikko hyppää vesiputoukseen, kun muuta keinoa ei enää ole, ja kuva leikkautuu pienelle luodolle, jonne metsän eläimet ovat paenneet leviävää tulta. Feline odottaa Bambia saapuvaksi, ja lopulta katsojakin voi huokaista helpotuksesta nähdessään sekä Bambin että tämän isän kahlaavan luodolle turvaan.
Aika parantaa haavat, kevät asettuu hiiltyneeseen metsään, ja koska toisto on tehokeino, katsojille tarjotaan elokuvan alussa tapahtunut messiaallinen synnytysjakso uusiksi; tällä kertaa Feline synnyttää Bambin omat vasat. Loppukohtauksessa kamera tilttaa Felinestä ja vasoista kohti läheistä kielekettä, jossa Bambi ottaa paikkansa Metsän Ruhtinaana isänsä väistyessä syrjään. Johan oli elokuva!
Näin vanhempana ja viisaampana osaa todella arvostaa Bambia animaationa, joskin samalla täytyy ihmetellä miten tätä pystyi lapsena katsomaan VHS-kasetilta niinkin usein sen enempää traumatisoitumatta. Söpöistä Disney-malliston eläimistä huolimatta tarina on hyvin raadollinen (no ei sentään graafisesti), tietyt musiikkiteemat sopisivat sellaisinaan johonkin vanhaan kauhuelokuvaan ja yleistunnelma rakennetaan välillä hyvinkin painostavaksi. Animointi on, miljoonannen kerran, uskomattoman hienoa (disneyllisesti), ja blu ray -laatu tarjosi todellakin upeaa kuvanlaatua.
Mutta Bambissa on kuitenkin kyse jostain huomattavasti suuremmasta kuin pelkästään kivasti piirretyistä elukoista ja näteistä taustamaalauksista; Bambi on ennen kaikkea sinfoninen piirretty, joka on rytmitetty täydellisesti taustalla soivan musiikin mukaan – itse asiassa sen ehdoilla. Ja musiikki itse palvelee tarinaa saumattomasti, tehden Bambista lähestulkoon Fantasian kaltaisen kokemuksen mutta kertomalla yhtenäisen tarinan helposti samaistuttavilla hahmoilla. Se lienee sen suurin vahvuus, ja samalla sen pahin kompastuskivi: katsojan täytyy tosissaan pitää aihepiiristä ja toteutustavasta, muutoin Bambi on kuin tylsä versio Leijonakuninkaasta; onhan siinä eläimiä, joo, mutta entäs se hakuna matata… Itse otin Bambin pääasiallisesti taiteellisena ja musiikillisena elämyksenä, hahmoista ja tarinoista viis veisatkoon. Mutta kyllä nekin toimivat, vaikka se lopullinen panostus on ollut ilmiselvästi aivan muualla.
Kaiken kaikkiaan… täydellistä. Aika ei ole purrut elokuvaa ollenkaan, mikä on sinänsä jo pienoinen ihme. Walt itse kohkasi aina Fantasiastaan, rahvas prinsessa-elokuvista, mutta minä saarnaan nyt ja aina Bambin puolesta. Miksi? Vastaus löytyy jostain ylempää.
