Äänielokuva oli ehkä vielä 1930-luvun alussa tuore juttu, mutta se ei estänyt musikaalitaidetta roihuamasta täydellä palolla. Unohdettakoon äänenlaadun kehnous, sillä vanhan ajan laulajilla oli kyllä keuhkoa laulaa asiansa kuuluviin alkeellisemmallakin tekniikalla.
Tuhma Marietta on 1930-luvun Amerikan sydänkäpysten, Jeannette MacDonaldin ja Nelson Eddyn yhteisleffoista ensimmäinen. Tuore kumppanuus näyttäytyy katsojalle virkeänä. Parin kemiat tuntuvat olevan kohdallaan, kuten heidän luikauttamansa nuotitkin. Jeannette oli Tuhman Marietan aikaan jo valkokankaan konkari, Nelson taas parimetrinen baritoni, jolle ei oikein kukaan ollut löytänyt vielä sopivaa paikkaa. Tuhman Marietan simppeli, mutta yleisöön uppoava rakkaustarina myi parin sitten koko Amerikalle.
Elokuva edustaa musikaalien sijasta operettileffojen ryhmää. Laulavat näyttelijät ovat kaikki klassisen koulutuksen saaneita, ja päästelevät kaunokurkuistaan oopperamaisia lurituksia. Pelkkää korkeakulttuurin rillumareitä? Ei toki, sillä Tuhma Marietta sisältää totta kai myös paljon puhuttua dialogia.
Entäpä, mistä Tuhma Marietta kertoo? Jostakin Haysin koodien rajoja rikkovasta portostako? Njet. Elokuvan nimihenkilö, jota MacDonald esittää pirteänä kuin viinistä villi hedelmäkärpänen, on prinsessa. Tyttö ärsyyntyy kohtaamastaan pakkonaittamissuunnitelmasta ja pakenee laivalla Amerikkaan. Mutta ah jai voi, Marietta päätyykin sitä myötä lipastytöksi. Prinsessa joutuu siis ojasta allikkoon, karskien metsämiesten himoittavaksi. Marietan toivo tuntuu olevan mennyttä, kunnes komea kapteeni Warrington (Eddy) marssii neitosen hädän keskelle. Juonensa puolesta leffa on siis mitä karamellisinta huttua. Eddyn ja MacDonaldin leffa ei ole sadun ainut versiointi, vaikkakin se iästään huolimatta on varmasti niistä yksi ihanimmista.
