Studio Ghiblin tuottama ja mestariohjaaja Hayao Miyazakin kymmenes animaatioelokuva Ponyo rantakalliolla (Japani, 2008) on ihastuttava, lämminhenkinen ja kaunis tarina kalasta, jonka viisivuotias Sōsuke-poika (Hiroki Doi) löytää rannalta. Sōsuke antaa kalalle nimeksi Ponyo (Yuria Nara). Ponyon isä Fujimoto (George Tokoro) luulee ihmisten siepanneen tyttärensä, mutta Sōsuken kanssa ystävystynyt Ponyo haluaisi muuttua tytöksi.
Ponyosta tulee nopeasti mieleen kaksi muuta Miyazakin elokuvaa: Kikin lähettipalvelu ja Naapurini Totoro. Uuden elokuvan vertaaminen kahteen klassikkoon on kyseenalaista, joten enpä vertaile elokuvia sen enempää. Jonakin päivänä myös Ponyo tulee olemaan klassikko, sillä eihän Miyazaki muunlaisia elokuvia osaa tehdä. Minulle Ponyo rantakalliolla on kuin aikakone lapsuuteen. Juuri tuollaista oli olla lapsi ja juuri tuollaisessa maailmassa haluaisin yhä elää. Toki Ponyon maailmassa on omat ongelmansa, kuten meriä saastuttavat ihmiset tai Sōsuken vanhempien parisuhdeongelmat. Elokuva ei silti saarnaa tai syyttele, vaan näyttää ongelmat ja niiden seuraukset sellaisina kuin ne ovat. Kaikki on pohjimmiltaan viatonta ja kukaan ei ole yksin syyllinen mihinkään. Mielestäni elokuvan hauskin hahmo on “pahis” Fujimoto. Ponyon isä on outo taikajuomia juova velmu, jolla on omat syynsä vihata typeriä ihmisiä. Sōsuken äiti Lisa (Tomoko Yamaguchi) pitää tyyppiä kummallisena hiipparina, eikä Ponyokaan oikein tykkää ylisuojelevasta isästään. Muutkin hahmot ovat mainioita, mutta Ponyon perhe on kaikista mieleenpainuvin.
Elokuva on piirretty kokonaan käsin ilman tietokoneita. Ponyo ei ole yhtä yksityiskohtaisesti piirretty, kuin Henkien kätkemä, Liikkuva linna tai Prinsessa Mononoke, vaan se muistuttaa enemmän juuri Miyazakin vanhempia elokuvia. Silti Ponyo on visuaalisesti täysin omanlaisensa, vaikka samankaltaisuudet (ja eroavaisuudet) muihin Miyazakin elokuviin on helposti havaittavissa. Itse pidin Ponyon pehmeän satukirjamaisesta, voisin jopa sanoa hieman pelkistetystä tyylistä. En kuitenkaan tarkoita, että elokuva olisi yksityiskohdaton, se ei vain ole pikkutarkka. Musiikista on vastannut jälleen Joe Hisaishi. Kuten lähes kaikissa Studio Ghiblin elokuvissa, tässäkin soi oikeaoppinen elokuvamusiikki tismalleen oikeissa kohdissa. Pakko kuitenkin todeta, että musiikki ei ollut erityisen mieleenpainuvaa paitsi lopun teemakappale, joka jää varmasti soimaan päähän.
Ponyo rantakalliolla on erittäin hyvä ja ihana elokuva. Tosin kuin monet muut nykypäivän “koko perheen” tietokoneanimaatio-kohellukset, Ponyo on aito ja rehellinen elokuva lapsille, nuorille, aikuisille ja vanhuksille. Tasokkaasti piirretty perinteinen animaatio on katoava taiteenlaji ja onkin äärettömän hienoa, että meillä on mahdollisuus nähdä tänä päivänä näinkin upea ja valloittava elokuva.
