Teen heti tähän alkuun tunnustuksen. En erityisemmin pidä ”elämänmakuisista” draamoista. Itse asiassa miltei vihaan koko sanaa. Mitä helvettiä se edes on tarkoittavinaan? Nyt tarkastelun alla olevaan leffaan What Maisie Knew se kuitenkin sopii sangen hyvin. Toisin kuin useimmat perusdraamailut tämä elokuva ei keskity sosiaalipornoon, teennäiseen teatraalisuuteen tai muuten vain kierrä tosielämää yhtä kaukaa kuin minä toisinaan kierrän edellä mainitun genren edustajat.
Susanne (Julianne Moore) on rokkari, jonka elämässä piisaa ammatillisistä syistä vauhtia sekä epämääräistä joukkoakin toisinaan. Ihmisenä hän on jokseenkin itsekeskeinen ja omistushaluinen bitch, joka valitettavasti sattuu olemaan yhdessä toisen samanlaisen kanssa. Miehen nimi on Beale (Steve Coogan), jonka kanssa eron hetkellä käynnistyy raivoisa huoltajuustaistelu sekä kopittelu kuusivuotiaasta Maisiesta (Onata Aprile). Vanhempien ollessa kiinnostuneempia keskinäisestä nokittelusta sekä töistään pieni Maisie lähentyy isänsä uuden vaimon Margon (Joanna Vanderham) kanssa. Myöhemmin kuvioihin astuu myös Susannen uusi miesystävä Lincoln (Alexander Skarsgård), joka tuntuu saavan tyttöön syvemmän yhteyden kuin tämän vanhemmat kuunaan.
What Maisie Knew on siis draama pienestä tytöstä, joka joutuu vanhempiensa eroprosessin sekä keskinäisten riitojen pelinappulaksi. Kaikki ainekset sosiaalipornoon ovat olemassa, onneksi täyt jätetään näykkimättä ja ohjaajakaksikko keskittyy Maisien sisäisen maailman kuvaamiseen. Tässä kohtaa minun täytyy ylistää pääroolin Onata Aprilea, joka tekee vailla epäilystä yhden parhaista ikinä nähdyistä lapsirooleista. Osa ei jää vain vienoon hymyilyyn ja surullisiin katseisiin vaan hän tekee uskomattoman ilmeikkään roolisuorituksen, jonka rinnalla kaikki aikuiset jäävät sivustakatsojiksi. Ilman hänen ilmiömäistä luontevuuttaan leffa menettäisi todella paljon nykyisestä viehätyksestään.
Ilmeisesti alan pikkuhiljaa lämmetä jopa Julianne Mooren näyttelemiselle, sillä tässä hän ei tuntunut miltei yhtään teennäiseltä. Parhaansa äitinä yrittävä (mikä tosin ei ole kovin paljon) Susanne on hänen parhaita roolejaan tähän mennessä. Steve Coogan komppaa hyvin lapsestaan vielä pahemmin erottautuneena isänä, jonka työkeskeisyys uhkaa viedä häneltä viimeisenkin mahdollisuuden löytää tyttäreensä yhteys. Isäpuoleksi nousevan Lincolnin näyttelijä Alexander Skarsgård (eli näyttelijä Stellan Skarsgårdin poika) omaa renttumaista karismaa, jota roolissa ilmeisesti on tavoiteltu. Äitipuolen asemaan joutuva Margo jää Joanna Vanderhamin tulkitsemana hivenen ohuemmaksi hahmoksi, mutta kyllä hänkin osaa draamaa vailla myötähäpeän tunnetta näytellä.
Leffan käsikirjoitus on hieno ja täynnä pieniä kohtaushelmiä. Muutenkin kokonaisuus pysyy koko elokuvallisen elämysmatkan ajan ohjaajien kätösissä eikä rönsyile käytännössä yhtään. Arvostelun alussa mainittu elämänmakuisuus tulee juuri siitä ettei filmi kerro tätä tarinaa banaalilla, tunteisiin väkisin vetoavalla tavalla tai sellaisten käänteiden kautta, jotka kuuluvat pääasiassa Kauniisiin ja Rohkeisiin. Juoni on sellainen, joka hienoisesta vastenmielisyydestään huolimatta voisi tapahtua. Elokuva perustuu vuonna 1897 julkaistuun romaaniin, jolla tiettävästi ei kuitenkaan ole suoranaista totuuspohjaa. Viime kädessä kyseessä yhtä kaikki on universaali tarinan lapsen rakkaudesta sekä siitä, miten he vaikuttavat ympäristönsä ihmisiin ja ymmärtävät lähellään tapahtuvia asioita.
Joten mitä Maisie siis tiesi? Nuorikaan lapsi ei ole niin immuuni tunnesignaaleille ettei ymmärtäisi jollakin tasolla mitä hänen ympärillään tapahtuu ja ketkä hänestä aidosti välittävät. Toisaalta tämä pohjaton ymmärryksen sekä rakkauden lähde myös pulppuaa vaikkeivät olosuhteet olisi parhaat mahdolliset. Leffasta jää kaiken kaikkiaan ilahduttavan hyvä mieli, missä puoliavoin loppu tarjoaa päähenkilöille uuden polun tallattavaksi. Jos jopa tälläinen pessemistinen pertti jaksaa ilahtua Maisien eloisuudesta ja iloisuudesta niin miksi ei sitten kuka tahansa muukin. Jokunen palkintokin tälle on festivaaleilta tarttunut. Suosittelen katsomaan mitä pikimmin silläkin uhalla ettet laillani yleensä pitäisi kädenlämpöisistä draamoista. Saatatpa yllättyä.
