Hiltonin Barbiesta on revitty viime vuosina irti varmasti kaikki mahdollinen materiaali niin Barbaran seksiseikkailuja kuin älykkyyttäkin koskien. Viime aikoina nainen on jokseenkin kadonnut mediasta, vaikka naaman turhaan näkeminen jaksaa yhä ärsyttää milloin missäkin yhteyksissä. Leffateollisuudessakaan ei tältä heliumin kevyeltä ilmiöltä ole voinut välttyä, vaikka jotkut Parisille tarjotut roolit ovat olleet yllättäen varsin laadukkaissakin nimissä (House of Wax, Repo! The Genetic Opera). Valitettavasti on myös se toinen ääliömäisyyden ääripää, jonka syvyyksiin Vannomatta Paris! vajoaa jo elokuvan kantta katsoessa ja ”näkemättä paskaa”-asenteen pulpahtaessa pintaan. Kumma kyllä asennoiduin hieman väärin valitessani leffaa vuokraamon hyllyltä kaveripiirin kanssa ”Paskojen elokuvien yötä” varten. Yllättävää oli se kuinka huono ja raivostuttava Vannomatta Paris! pystyykään olemaan, vaikka oman odotusrimansa asettaisi maan alle. Tekisi mieli haudata kaikki elokuvasta liikkeellä olevat painokset sinne samoihin multiin.
Hilton johtaa jossain perusjenkkiläisessä collegessa sitä koulun kuuminta ja nartuimpaa sisarkuntaa, jonka jäseneksi pääseminen olisi jokaisen stereotyyppisen opiskelijapimun unelma. Luuserijengi tarvitsee itselleen uuden kodin vanhan tuhoutuessa täysin älyttömässä vessaräjähdyksessä ja muutamien kokeilujen jälkeen on toki järkevintä pyrkiä siihen kaikkein veemäisimpään yhdistykseen muiden akkojen kyykytettäväksi. Hassunhauskoja kommelluksia sekä riemukkaita naurukohtauksia riittää koko perheelle, kun Paris ystävineen laittaa nöösejä sekä munillaan ajattelevia miehiä ojennukseen. Lopulta kuitenkin hyvyys voittaa ja hopealusikka joka reiässään syntynyt bimbo kuoriutuu raivostuttavasta ja itsekkäästä ämmästä hyväydämiseksi ja kauniiksi naiseksi. Näin Hilton opettaa varmasti monille seuraajilleen ja muillekin katsojille paljon elämästä sydäntäsärkevän lämpimällä tavalla. Kyynelhän tässä tirahtaa melko monestakin syystä.
Joopajoo. Olen oikeastaan yllättynyt että pystyin rakentamaan elokuvalle edes jonkinlaisen juonikuvion, sillä sen hahmottaminen katselemisen aikana on äärimmäisen hankalaa. Tarina ei varsinaisesti tunnu etenevän missään vaiheessa mihinkään suuntaan, ja pitkään saakin ihmetellä, onko juonikuviota kirjoitettu edes sen vessapaperin toiselle puolelle. Mutta juonen lähes täydellinen puuttuminenhan antaa vain lisää tilaa hersyvälle huumorille, jota elokuva pursuaa jatkuvalla tykityksellä yli äyräiden! Noh, jos vielä tässäkään vaiheessa joku ei ymmärrä tekstissä piilevää ironiaa, niin silloin luultavasti rakastut tähän elokuvaan. Vannomatta Paris! ei onnistu naurattamaan kertaakaan. Ei millään tavoin. Ellei tähän sitten lasketa täysin sattumalta ja ilman mitään ennakkovaroitusta ruutuun pamahtava shotti tyynyä hässivästä koirasta, joka kirvoitti leffan ainoat surkuhupaisat naurut hypätessään täysin puskista tuskaiselle naamalleni. Joka ikinen muu kohtaus, jonka aikana luultavasti pitäisi nauraa tai edes hymähtää, on täysin ala-arvoista, ennalta-arvattavaa, kulunutta ja selvästi jonkun ikäänsä pienemmän äo:n omaavan kirjoittamaa. Kun hassuilut vielä kerrotaan käsittämättömän epäselvällä ohjauksella ja leikkauksella, jää ihmeteltäväksi jatkumo satunnaisia kohtauksia, joita katsoessa aika pysähtyy ja elokuva tuntuu liikkuvan yhtä nopeasti kuin juonensakin, eli lähes taaksepäin.
Vannomatta Paris! on niitä elokuvia, jotka valavat uskoa siihen, ettei budjetin ja vihreän valon saamiseen tarvitse minkäänlaista ammattitaitoa tai järkevyyttä. Hiltonin nimellähän tässä myydään, eikä mitään muuta olekaan sitten jaksettu miettiä yhtä korkkarin askelta pidemmälle (vaikka itselleni Reno 911!’sta tutun Kerri Kenneyn näkeminen tuottikin samaan aikaan niin iloa kuin tässä yhteydessä suruakin). Älkää menkö huitomaan Parisia edes niillä metrisillä tikuillanne. Ties vaikka jotain tarttuisi.
Ai niin, otsikossa tuli esitettyä hupaisa kasku, joka sopii tämän elokuvan tyyliin. Oikea vastaushan on tietysti, että molempien kanssa joutuu näpräämään kumia. Heh-heh-hoijaa.
