Powder on aivan tavallinen friikkikertomus. Se ei poikkea lajityyppinsä muista teoksista paljonkaan, eikä se luo mitään uutta. Silti se sisältää sen verran paljon lämpöä, ettei tätä voi mitenkään täysin tuomita. Pienet kliseet ja mieto siirappisuus kummittelevat taustalla, mutta muuten Powder on ihan kiva elokuva.
Jeremy Reed (Flanery), jota kutsutaan myös Powderiksi, on tavattoman valkoinen. Hän on asustellut koko elämänsä ajan isovanhempiensa kellarissa. Kasvatuslaitoksessa hän joutuu kiusaajien uhriksi, muta silloin Powder näyttää yliluonnolliset voimansa. Nainen nimeltä Jessica Caldwell (Steenburgen) vie Powderin kouluun, jossa Jeff Goldblumin näyttelemä opettaja Donald Ripley kiinnostuu hänestä erään sähkökokeilun jälkeen. Ihmiset ovat kuitenkin hyvin ennakkoluuloisia tuota albiinoa kohtaan, eikä Powderilla ole helppoa.
Mitään erikoista tässä ei ole, mikä pääsisi jotenkin säväyttämään. Kaiken lisäksi hahmoihinkaan ei jakseta sen pahemmin syventyä ja henkilöt jäävätkin hyvin pinnallisiksi. Ei edes kerrota olivatko Powderin isovanhemmat kilttejä pojalle, mikä jäi eniten vaivaamaan minun pääkopassani. Tämä elokuva muistuttaa hyvin paljon jotain Disney-tuotetta, mitä tämä kannen perusteella onkin. Katsojan tunteisiin yritetään vedota sen kummempia selittelemättä. Tämä leffafriikki jaksoi kuitenkin viihtyä tämän parissa ja jopa vähän pitikin näkemästään.
Tämä on taattua viihdedraamaa. Powder katsotaan kerran, katsoja nauttii elokuvasta ja sitten käydään tykittämässä koko homma Leffatykissä, mutta kun tämä vieraileva stara on painanut “tykitä”-nappulaa, niin leffa alkaakin pikku hiljaa valumaan pois muistista. Powder edustaakin ylpeänä kertakäyttöviihdettä, mutta kohtalaisen hyvää sellaista.
Vaikka melkein poikkeuksetta aina onnistuva Mary Steenburgen, loistava Jeff Goldblum ja ihan hyvä Lance Henriksen näyttelevätkin hyvin, niin eivät he pysty mitenkään säväyttämään. Nimiroolin vetävä Sean Patrick Flanery puolestansa melkein säväyttääkin ja sopii täydellisesti tuohon rooliinsa, vakkei mikään erikoinen näyttelijänä olekaan. Nykykauhun vääristymät eli Jeepers Creepersit ohjannut Victor Salva on selvästi nauttinut työstään ja hyvä niin. Hänelle tuttuja synkkiä sävyjäkin on mukana, mutta jonkinlainen ylisentimentaalisuus upottaa ne alleen.
Tämän opetus oli varmaan se, että jokainen meistä on vain ihminen, vaikka olisikin vähän outo. Jokaisella meillä on omat heikkoudet ja ongelmat. Opetussessiosta huolimatta tämä on vain ihan tavallinen elokuva muiden joukossa. Ihan mukavaa hollyhuttua, jonka katselee kerran ihan mielellänsä. Eipä tästä paljon pahaa sanottavaa löydy, muttei kuitenkaan paljon hyvääkään eli ihan keskitason draamapläjäys on kyseessä.
