Armand Lohikosken ohjaama Pekka ja Pätkä – tarinointi etenee sammakkomiesseikkailujen myötä jo kuudenteen osaansa. Juuri mikään ei ole muutunut vuosien saatossa, vaan Pekka ja Pätkä yrittävät vääntää huumoria samoilla halvoilla kikoilla.
Suurin muutos ja puutos on ehkä Reino Helismaan puuttuminen käsikirjoitustiimistä. Jouluna 1957 ensi-iltansa saanut huumoriviritelmä tyrmättiin kriitikoiden osalta oikein kunnolla. Eihän siinä mitään uutta ollut, mutta toisaalta kiivas tuotantotahti (kolmas Pekka ja Pätkä – leffa jo ko. vuodelle!) varmasti oli turruttanut mieliä aikalailla. Varsinkin kun laadukkaita vitsejä on edelleen liian vähän.
Sammakkomiehinä polskimisen ja kertausharjoitusten lisäksi Pekka ja Pätkä ratkovat ”rastikoita”, taikovat kakkuja kadoksiin ja vetävät kahden miehen keikkaa niin vauhdikkaasti, että heikointa hirvittää. Ihan menevässä hengessä rytmiryhmä Pekka-Pätkä Yhtye kuitenkin sointujansa tarjoilee ja tuo “rockin” Suomileffaan. Parhaiten tarkoituksessaan onnistuu kertaukseen ilmoittautumisen yhteyteen sullottu vitsiosasto, ja eipä taaskaan malteta unohtaa sitä ”mies naisena” – sketsiä.
Vakionäytttelijäkaartin lisäksi leffassa vilahtaa itse Spede Pasanen (tuolloin 27 v.), ja vanhan kunnon keksijälegendan näkeminen on tietenkin pelkkää plussaa. Samaa voi sanoa Sirkka-Liisa Wilenistä ihastuttavana merenneitona. Justiina & kaulin ovat yllättävän pienessä osassa.
Pekka ja Pätkä sammakkomiehinä jatkaa perinteitä kunnioittaen 50-luvun huumorisaagaa. Mitään suurta ei tarjota tälläkään kertaa. Maku ei varmasti ole missään vaiheessa niin pikantti kuin Puupään taikakakuissa. Opetuksena ainakin opitaan hyvä keino kolaripaikalta ilman tuomiota luikahtamiseen. Ovet jatkoseikkailulle jätetään häpeilemättä auki.
Siispä rillumarei! Ja kaksi ja puoli pojoa Puupäälle.
