Michael Bay ei osaa tehdä elokuvia, mutta rahan tekemisessä hän on suvereeni. Vaikka hän syytää elokuviinsa käsittämättömät määrät kahisevaa, ei hän ole vielä onnistunut jäämään tappiolle siinä määrin, että se haittaisi hänen menoaan. Tämän vuoksi hän onkin ohjaamisen lisäksi “kunnostautunut” myös tuottajana. Bayn ilmeinen ikuisuusprojekti onkin viime vuosina ollut tuottaa jokaisesta 70-80-lukujen merkittävästä kauhuklassikosta sellainen remake, joka sopii hänen mielikuvaansa pinnallisesta ja sisällöttämästä nykyajasta. Oman osansa ovat saaneet tähän mennessä jo Texasin Moottorisaha murhat (2003) ja Perjantai 13. päivä (2009).
Bayn tuottamat remaket eivät ole olleet välttämättä täysin onnettomia elokuvia, mutta niiden täydellistä tarpeettomuutta ei kukaan voine kiistää. Ehkäpä juuri tästä syystä myös “sarjan” uusin tapaus Painajainen Elm Streetillä (2010) on saanut osakseen totaalista murskakritiikkiä mediassa kuin mediassa. Osa siitä on tuntunut jopa kohtuuttomalta, sillä tämä Wes Cravenin kasariklassikkkoon pohjautuva teos ei ole niin huono kuin väitetään. Se vain kärsii joukosta kaikkein eniten edellä mainituista ongelmista pelkästään siitä syystä, että vertailupohja on niinkin kovan luokan moderni kauhuklassikko kuin mitä alkuperäinen Painajainen on.
Uuden Painajaisen tarina on suoraan alkuperäisestä klassikosta. Elm Streetin nuoret alkavat nähdä pelottavan todentuntuisia painajaisia veitsikätisestä miehestä, joka jostain syystä tuntuu vainoavan juuri heitä. Kukapa muukaan se olisi kuin Freddy Krueger (Jackie Earle Haley), elävältä poltettu vanha lastentappaja, joka on palannut hautomaan kostoa painajaisten kautta. Päähenkilöksi nousevan Nancyn (Rooney Mara) on ystävänsä Quentinin (Kyle Gallner) kanssa selvitettävä Freddyn arvoitus, ennen kuin vaipuminen kohtalokkaaseen uneen on vääjäämättömyydessään tosi asia.
Suurimmat juonelliset eroavaisuudet alkuperäiseen elokuvaan tulevat ikonisen Freddy Kruegerin kautta. Tekijät ovat ymmärrettävistä syistä päättäneet korostaa hahmon merkitystä uusversiossa ja hahmoa onnistutaan jopa hieman syventämään alkuperäiseen verrattuna. Freddy saa uusversiossa uskottavan taustatarinan, joka johdattelee juonta eteenpäin varsin kiitettävällä tavalla. Siihen liittyvä, nykykauhuissa pakollinen “yllättävä käänne” tosin tuskin yllättääkään ketään.
Muuten suuria muutoksia alkuperäiseen elokuvaan ei nähdä. Juoni kulkee muuten tuttuja polkuja, samat hahmot ovat tunnistettavissa ja jopa joitain tunnistettavia kohtauksia on tehty uudelleen tähän elokuvaan. Tämä luonnollisesti sapettaa alkuperäisen elokuvan nähnyttä, kun mitään uutta ei ole yritettykään luoda.
Elokuvan vahvuuksia ovat ehdottomasti sen visuaalinen ilme ja kohtuullisen toimiva äänimaailma. Elokuva myös etenee ihan näppärästi ja sitä on helppo katsoa tylsistymättä, joten viihdyttävää katsottavaa haluavat eivät joudu pettymään. Paikoin elokuva tavoittaa jotain tunnelmanpoikastakin.
Näyttelijäpuolelle sataa myös kiitoksia. The Social Networkissa (2010) vilahtanut Rooney Mara on loistava Nancy. Hän tekee hahmostaan kiinnostavan huomattavasti luonnollisemmalla tavalla kuin alkuperäisen painajaisen kasarikasvo Heather Langenkamp. Muistakaan nuorista näyttelijöistä ei valittamista löydy, mutta tällä kertaa se on konkari joka pettää: Jackie Earle Haley ei tunnu pääsevän kärryille ikonisesta hahmostaan oikeastaan kertaakaan koko elokuvan aikana.
Haleyn Freddy ei vain toimi. Parhaimmillaan näyttelijä on takautumajaksoissa esittäessään mieleltään sairasta lastentappajaa, onnistuen keräämään katsojilta jopa hiukan sympatiaa, mutta Freddy Kruegerina hän hukkaa valtavan määrän hahmonsa potenttiaalia. Eihän kukaan toki olettanutkaan hänen olevan Robert Englund, mutta siitä ei olekaan kysymys. Hänen Freddynsä ei vain ole sen kummemmin painajaisten mörkö kuin unien valtias, ennemminkin lähinnä perinteinen uhreilleen höpöttelevä psykopaatti.
Elokuvan kokonaisuus riippuu täysin katsojasta: miten paljon vaakakupissa painaa elokuvalliset seikat ja miten paljon taas ulkoelokuvalliset seikat. On selvää, ettei elokuva pysty perustelemaan itseään niille, joiden mielestä uusversiot ovat turhia, eivätkä antipatiat Michael Bayta kohtaan saa mitään syytä ainakaan laantua. Elokuvana Painajainen Elm Streetillä on kuitenkin ihan mukiinmenevä kauhuelokuva, joka on helppo katsoa ja sen jälkeen unohtaa. Tuskin kukaan tältä mitäään ikimuistoista odottaakaan, vähiten itse tekijät.
