Kaikkien aikojen vakuuttavin rikoselokuva on ilman muuta Kummisetä. Marlon Brandon Don Vito Corleone oli kaikessa inhimmillisyydessään ja haavoittuvaisuudessaankin äijien äijä, jylhä ja tyylikäs mies, joka antoi armotta listiä kielikellot. Filmi lähenteli muutenkin täydellisyyttä. Kummisedän jälkeen on tehty paljon hyviä rikoselokuvia, mutta erityisesti mafiaa käsittelevien suurin ongelma on usein siinä, että näiden, välillä ihan persoonallisetkin, mafiapomot eivät millään voi välttyä vertailusta Kummisedän kanssa. Ja se on vertailu, jota nämä uudet mafiapomot eivät voi voittaa. Toki Kummisedän jatko-osat ylsivät De Niroineen ja Pacinoineen aika lähelle. Pacino ei myöskään ollut huono Scarfacessa, mutta eihän kellään näistä ole mitään sanomista Kummisetää vastaan. Ei toki ole Miller’s Crossinginkaan mafiapomoilla, mutta kyllä varsinkin Jon Politon “hieman” koominen Johnny Caspar on aika tasokas syndikaatin johtaja. Muutenkin Coenit ovat jälleen onnistuneet loistavasti melkein kaikessa, ja eritoten juuri tässä hahmokirjoituksessa, joka on muutenkin ollut Coenien ainainen vahvuus. Gabriel Byrnen varsin tylysti ja ilmeettömästi, mutta samalla wanhaan kunnon malliin tulkitsema tarinan keskushenkilö, kyyninen neuvonantaja Tom on tyylikäs antisankari, lipevä juutalainen pikkuroisto Bernie, jonka surkuhupaisa mafiapomo Johnny Caspar haluaa hengiltä, on inhottava pikkunilkki, jonka roolin John Turturro vetää aika hyvin. Perinteinen film noir-nainen, Verna, on ainoa hieman heikompi hahmo, liialla perinteisyydellään. Marcia Gay Harden heittää kuitenkin hyvän roolin, joten mikäpä tuossa. Ja Steve Buscemin Minkiä olisi ehdottomasti pitänyt saada enemmän ruutuun.
Juonta sivusinkin hieman edellisessä kappaleessa puhuessani hahmoista, mutta selvennetään sitä nyt vielä hieman. Italialainen mafiapomo, Johnny Caspar, joka kuvittelee olevansa maailman kovin jätkä, ajautuu sotaan irlantilaisen kolleegansa kanssa. Irlantilainen bossi, Leo, seurustelee juutalaisen pikkuretkun, Bernien, siskon kanssa, ja lupautuu suojelemaan Bernietä, jonka Caspar haluaisi mullan alle. Päähenkilö on oikeastaan Leon neuvonantaja Tom, joka ei taida itsekään tietää, mihin suuntaan köyttä vetää.
Coenit ovat kertakaikkiaan uniikkeja elokuvantekijöitä. Miehet ovat tehneet filkkoja ahkeraan tahtiin, ja kaikki näkemäni ovat rokanneet aikalailla. Veljeksien pläjäyksistä kovin monet eivät ole olleet samanlaisia, mutta silti jäljen tunnistaa. Hemmot myös selvästi tietävät, ettei elokuvan täysin tosissaan tekeminen olisi ollenkaan hauskaa. Niinpä Miller’s Crossingkin suorastaan tulvii nyrjähtänyttä, pikimustaa huumoria, ja kieli poskessa-asenteella mennään. Mutta Coenit eivät silti ole ikinä vetäneet hommaa ihan läskiksi, mikä tapahtuu tällä tyylillä helposti. Toivottavasti Ethan ja Joel jatkavat filmaamista vielä vuosia, sillä tätä herkkua halutaan lisää.
Miller’s Crossing on päälliköiden elokuva. Eräs 1990-luvun parhaista filmeistä, ja rikoselokuvien eliittiä. Mutta silti, ovat Coenit onnistuneet paremminkin. Miller’s on parempi kuin esimerkiksi Arizona Baby tai Voi veljet, missä lienet? mutta häviää hieman Fargolle, ja on aikalailla tasoissa Man who wasn’t theren sekä Ladykillerssin kanssa. Barton Fink vaatii vielä uusintakatselun. Oli miten oli, Miller’s Crossing on hieno, perinteinen rikoselokuva, joka sisältää aimo annoksen omaperäistä huumoria ja kasan loistokkaita näyttelijäsuorituksia. Kässäri on upea ja lopun porraskohtaus uskomattoman tyly. Cool.
