Alejandro Jodorowsky on kulttiohjaaja sanan todellisessa merkityksessä. Hänen tyylinsä jossa hän sekoittaa uskonnollisuutta, seksuaalisuutta, surrealismia ja rajua väkivaltaa on hyvin omanlaisensa elokuvamaailmassa. Tässä suhteessa El Topo, Jodorowskyn läpimurtoelokuva, ei poikkea tästä muotista. Se on kaikin puolin jotain ihan muuta: siitä voi löytää monenlaisia merkityksiä tai sitten sen voi vain antaa viedä mukanaan. Se saa katsojan seuraamaan leuka lattiassa tai sitten liimaantuneeksi ruudun ääreen. Miten El Topoa katsookaan, se on todellinen surrealismin taidonnäyte.
Tarina on eräänlainen spagetti-westernin tyylillä tehty eri uskontojen läpikatsaus, jossa on erityinen paino Raamatun teksteihin. Tummiin pukeutunut ratsastaja El Topo – espanjaksi ”myyrä” – kulkee läpi maiden etsimässä suurempaa totuutta ja kohtaamassa vaaroja kyseistä totuutta etsiessään. Hän kulkee alastoman poikansa kanssa, kunnes kohtaa naisen ja jättää pojan taakseen. Tästä alkaa elokuvan varsinainen juoni, jossa matkataan läpi erilaisten haasteiden ja uskonnollisen symboliikan.
El Topon juonta on hyvin vaikea kuvailla. Itse päähenkilö, jota Jodorowsky esittää, on kuvattu jonkinlaiseksi Messias-hahmoksi, joka pystyy Jumalan avulla tekemään ihmetekoja. Siinä kaikki. Muuten tämä elokuva on täynnä vertauskuvallisuutta, joka joko tarkoittaa jotain tai sitten ei yhtikäs mitään. Jotkut symbolit ovat yksinkertaisia, jotkut taas todella vaikeaselkoisia. Ne voivat saada katsojan miettimään – tai sitten ei. Joka tapauksessa, niihin liittyvä visuaalisuus on huikeaa sekä outoudessaan että teknisyydessään. Elokuvan käsikirjoitus on myös loistelias onnistuminen: tapahtumat etenevät jouhevasti eikä höyry pääse loppumaan koneesta, joskin se on lähellä viimeisen puolen tunnin aikana.
Ohjaus on, kuten odottaa saattaa, erikoista. Näyttelijöitä laitetaan esimerkiksi haukkumaan kuin koirat, nauramaan toisten henkilöiden ampumisille ja rakastelemaan hiekan peittoamina. Tapahtumaketjut ovat kummallisia rituaaleja, kaksintaisteluja tai groteskeja ja verisiä väkivallan tekoja. Näitä kahta osa-aluetta sulautetaan yhteen hienoilla maisemilla, upeilla lavasteilla, onnistuneella kuvauksella ja leikkauksella ja mahtavalla musiikilla. Millään osa-alueella ei ole mitään suurempaa heikkoutta. Näytteleminen on toki ailahtelevaa, mutta ei missään välissä häiritsevää. Leikkauksessa on myös välillä erikoisuutensa, mutta voi olla että Jodorowsky on halunnut sen olevan juuri niin kuin onkin.
Tämän tyyppistä elokuvaa ei oikein pysty arvioimaan niin sanottuna todellisena elokuvana. Se on enemmänkin kokemus ja se miten sen kokee, riippuu täysin katsojasta. Joillekin ylitsepursuava omituisuus voi olla liikaa tai järjetön väkivalta voi tehdä temppunsa. Oli miten oli, Jodorowsky on El Topoa tehdessään (ehkä) tiennyt tasan tarkalleen millaisen elokuvan hän on tekemässä. Lopputuloksena on yksi mieleenpainuvimmista teoksista, joka on filminauhalle talletettu. Tämän sanon pelkästään positiivisessa merkityksessä.
