Ihminen hahmottaa maailmaansa niin sanottujen sisäisten mallien, skeemojen kautta. Aikaisemmat kokemukset, tapaamamme ihmiset sekä näkemämme elokuvat kaikki vaikuttavat tapaamme tarkkailla, olla, elää ja toimia maailmassa. Ei ole täysin vähäpätöistä, mitä elokuvia katsomme. Jos elokuva pystyy samaistamaan katsojan henkilöhahmojensa kokemukseen – minulle se on jo suurin saavutus, mitä elokuvataiteella voi saavuttaa.
Tarina keskittyy kuvaamaan Claire Bennettiä (Jennifer Aniston) auto-onnettomuuden jälkeisenä aikana, kun hän yrittää selvitä kroonisesta kivusta. Claire muodostaa pakkomielteen tukiryhmänsä itsemurhan tehneeseen naiseen (Anna Kendrick) ja tämän leskeen (Sam Worthington).
Adriana Barrazza esittää hänen taloudenhoitajaa, Felicity Huffman terapeuttia, Mamie Gummer fysioterapeuttia, William H. Macy onnettomuuden aiheuttajaa ja Chris Messina aviomiestä.
Olisi väärin sanoa, että Jennifer Anistonin roolisuoritus tässä elokuvassa on merkittävä. Elokuva on merkittävä Jennifer Anistonin roolisuorituksen takia. Koska elokuvan viesti on voimautuminen, ylös nouseminen ja eteenpäin jatkaminen, tarvitaan keskiöön feenikslintu… rooli, jonka Aniston vaatii omakseen sellaisella vimmalla, että pakottaa katsojan tuntemaan jokaisen kivun piston, jokaisen henkäisyn, jokaisen katseen täynnä katumusta, tuskaa ja kipua. Hän tuo hahmon katsojan iholle, jotta mekin tuntisimme sen voiman, joka syntyy selviytymisestä. Ennen kaikkea tämä on hahmo, jolla on kaikesta huolimatta hyvä sydän.
Kuten elokuvassa käy ilmi, päähenkilönkään kivut eivät ole täysin fyysisiä. Ne ovat vielä helposti kuntoutettavia. Suurin este syntyy omassa mielessä. Lyömme lukkoja oman jaksamisen tielle. Alamme kyseenalaistaa omaa tarkoitustamme sekä elämämme merkitystä. Cake on siitä tajuttoman upea elokuva, koska se oikeasti käsittelee niin sykähdyttävästi sellaisen hahmon todellisuutta, jossa värit ovat poissa ja elämä on vain itsensä turruttamista. Voimme kaikki varmasti samaistua sellaiseen elämään – ainakin jos oma elämä on koetellut ja vastoinkäymisiä on joutunut kokemaan.
On harvinaista, että elokuva rakentuu niin pitkälti kuvaamaan hahmojensa todellisuutta, eli kuvaamaan hahmovetoista draamaa. Tätä edesauttaa unenomaiset jaksot elokuvassa sekä päähenkilön sisäisen maailman kuvaamat pelkotilat sekä fantasiat. Tälläisiä tehokeinoja on nähty elokuvissa ennenkin, mutta ei koskaan yhtä syvällisesti.
Ihmisen elämä perustuu siihen, että hän rakentaa itselleen todellisuuden. Jokin äkillinen kriisi voi helposti murtaa tämän todellisuuden. Se, mitä pidit merkitysellisenä, minkä varaan uhrasit elämäsi ja tulevaisuutesi voi olla enää muisto. Jäljellä on vain rauniot ja kasa tuhkaa. Mikään ei ole vaikeampaa kuin siitä ylös nouseminen. Cake ei ole helppo elokuva katsoa. Mutta se on yksi vaikuttavimpia elokuvia, joita olen nähnyt – keskiössä yksi parhaimpia roolisuorituksia – molemmat onnistuvat tarttumaan kiinni jostain oleellisesta, ihmisyyden syvällisimmästä ytimestä. Hyvyys on päätös, jonka teemme pahuuden sijaan.
