Eletään 1990-lukua. Viime vuosikymmenellä mm. poliisiaseman tyhjennystyöt ja muutaman väärän nimen omanneen henkilön listinyt tuhokone tulevaisuudesta on jo unohtunut, kunnes uusi, paranneltu kyborgi, joka ei varmasti luovuta tuhannen pirstaleinakaan, astuu kehiin nappaamaan tulevaisuuden ihmiskunnan pelastajaa, murrosikäistä John Connoria (Edward Furlong). Johnin äiskä Sarah (Linda Hamilton) taas on laitettu huoltoon maailmanlopun hallusinointiensa vuoksi. Kuka suojelee Johnia? Tietenkin vanha tuhoajamalli made in Itävalta: Arska.
T2 on kumma elokuva. Siitä löytyy paljon asioita, joihin ei voinut olla tyytyväinen ensi näkemällä, eikä edelleenkään:
1. Sarah Connorin muutos rankaksi sotilaaksi ei onnistunut. Ensimmäisen osan naisellinen ja hento hahmo ei ymmärrettävästi enää sopinut jatkossa, ja roolin kasvaminen onkin ehdottomasti hyvä asia, mutta harmillisen paljon se pystyy silti ärsyttämään riehumisellaan. Ihmekös muillakin hahmoilla on kärsivällisyys välissä koetuksella. Jos todellisia naissotureita hakee, niin kannattaa vilkaista Aliens, sekä hommansa osaavat Jenette Goldstein ja ultimate naissankari, Sigourney Weaverin Ripley. Mutta takaisin asiaan.
2. John Connor ja Edward Furlong. Suoritus on hyvä, tottahan toki, mutta näin nuoresta puhuttaessa on hyvä ottaa huomioon “niin hyvä kuin mahdollista”. Jotkut hänen esityksistään ovat jopa todella ärsyttäviä – kun vertaa vielä Hamiltoniin voi vain miettiä: pystyykö tietty luonteenpiirre periytymään jo pelkästään näytellessä sukulaista? Toiseksi, olen saanut käsityksen, että John on 10-vuotias nassikka. Jos näin on, niin excuse moi? En ihmettele, että leffa on K-15. Hahmon yliluonnollinen älykkyys surkastaisi jokaisen 10-vuotiaan itseluottamuksen herneen kokoiseksi. 14-vuotias ei muutenkaan oikein mene kymmenkesäisestä. Toivon hartaasti, että olen tehnyt erehdyksen!
3. Arska. Myös hyvä, mutta ekaan osaan verrattuna selvästi heikompi. Puhetta on paljon ja pehmous on liiallista ykkösosan armottomaan tappokoneeseen verrattuna, joka ei turhia löpissyt. Vaikeata on myös katsella, kuinka teini-ikäinen komentelee raavasta action-symbolia mielensä mukaan.
4. Muut tekijät. Ensimmäistä kertaa katsoessa ensimmäinen tunti ei vastannut odotuksia. Odotin tyylikästä vanhanaikaisuutta ykkösen tapaan, mutta noup. Luulin jo hetken tilanneeni kolmososan. Ysärin alkumeiningistä ei kielikään juuri muu kuin muoti. Muutamassa kohdassa olisi myös Brad Fiedelin takaa-ajo -theme ollut kyllä paikallaan.
Lisäksi elokuvan loppuakin olisi voinut hioa. Elokuvan nähneet tietävät, mitä tarkoitan, kun sanon, että loppuratkaisu olisi voinut tulla arviolta 15 minuuttia aikaisemmin. Voi hyvät pyssyt, kuinka tyylikästä se olisi ollut. Toinen vaihtoehto olisi ollut edes pari minuuttia aikaisemmin.
Nyt tulee se kumma osa elokuvaa. Miten ihmeessä tämä voi olla niin perhanan hyvä ja viihdyttävä huolimatta listatuista vioista? Voi olla, että olen itse aivopessyt itseni uskomaan moista lukemalla yleisiä mielipiteitä.
Olin kuvitellut vuosikausia Terminaattori 2:n olevan “jotain suurta” ja jotain, mikä ylittää ilman kahta mietintäkertaa kaiken muun. Enpä loppuhetkiä katsoessa ollut yhtään väärässä siitä “suuresta”. Iho iski kananlihalle hämärissä maailmanlopputunnelmissa Brad Fiedelin mahtipontisen tunnarin jylistessä, puhumattakaan siitä legendaarisesta “Hasta la vista, baby” -one-linerista, jota (hassua kyllä) en ollut kuullut kuin tarhaikäisenä ystäviltäni. Onko olemassa tällaistakin nostalgiaa?
James Cameron osoitti Terminaattorilla ja Aliensilla hallitsevansa toimintaelokuvien taikasormen, eikä tässäkään poiketa tyylistä. Toiminta ja muut oivallukset ovat kekseliästä ja näyttävää koko elokuvan ajan, ja tämän täytyykin olla helpoiten katsottava kaksi ja puolituntinen.
Arskan uusi rooli osoittaa hyviäkin puolia. Ilme pysyy small-talkista huolimatta tiukan keskittyneenä olennaiseen: hymyily on yrittäessä jopa irstaampi näky kuin naamanvääntelyt Total Recallissa, ja jos pitää silmät auki, saattaa nähdä sen tuiman teen-susta-mureketta-ilmeen, joka teki ensimmäisestä tuhoajasta Schwarzeneggerin hienoimman suorituksen ikinä. Tässä Arsi pääsee myös mellastamaan kunnolla sen haulikkonsa kanssa. Eikä sovi unohtaa Predatorissa nimellä Ol’ Painless -tunnettua tykkiä.
Viimeisenä mainittakoon erinomainen yhden ilmeen mies, Robert Patrick T-1000:n roolissa. (Kunpa keksisi vielä jotain sanottavaa hänestä, mutta ei). Noh, noinkin luikku mies murjomassa Ahnoldia antaa kyllä syytä tehdä suosiolla tietä, jos olisi itse samassa jamassa. Sen sijaan hänelle väsätyt erikoistehosteet eivät missään nimessä laita kyseenalaistamaan niistä ansaittua Oscaria. Enkä vähiten tämän seikan vuoksi luullut katsovani 2000-luvun seikkailuja.
Lyhyesti sanottuna, tämä voisi hyvinkin olla, ei pelkästään action-elokuvista, vaan myös kautta aikojen paras elokuva, mutta joudun rokottamaan (silti vain?) puolikkaan epäkohdista.
nimimerkki: Lore
