Elokuva kertoo Philippe Petit’n (Joseph Gordon-Levitt) tarinan. Hän oli nuorallakävelijä ja maailman ainoa mies, joka on ylittänyt kuilun WTC:n kaksoistornien välissä. Ensimmäinen ajatus elokuvaa näkemättömälle on, että miten kahden tunnin elokuva voi kertoa yhdestä nuorallakävelystä kahden tornin välillä. Sama ajatus on elokuvan nähneellä.
Todella heikosti käsikirjoitukseen on ympätty kaikenlaista turhaa nuorallakävelyn ympärille. Petit’n taustatarina jää todella köyhäksi johdannoksi nuorallakävelyn taiteen perinteisiin ja eritoten Ben Kingsleyn opettajaisä-hahmo on täysin turha. Valtaosa elokuvasta kuitenkin sijoittuu muutamiin tunteihin ennen hurjan tempun tekemistä, mikä sekin syö paljon elokuvan uskottavuudesta kun este kerrallaan Petit yrittää päästä lähemmäs tavoitettaan. Milloin nuoli lentää väärään paikkaan, milloin vartija katsoo väärään suuntaan, milloin korkeita paikkoja pelkäävä mies eksyy syvän kuilun ylle, milloin täysin satunnainen itsemurhaheppu patsastelee väärässä paikassa väärään aikaan ja noin kolmannenkymmennentuhannen kerran jälkeen kun joku pieni yksityiskohta käykin Petit’n kohtaloa vastaan, käy se jo vähän kulutetuksi keinoksi saada elokuvan runkoon lisää mehua.
En ole Robert Zemeckisin suurin ihailija. Ja se oli täysi vale. En oikeastaan voi sietää häntä. Hänen koristeleva, rönsyilevä, ylipatrioottinen tyylinsä on katsojaa aliarvioiva ja ällöttävän holhoava. Hän käyttää jumaliste katsojaa suoraan puhuttelevaa kertojaa elokuvassa, joka ei kerro yhtään mistään. Elokuvan visuaalisuuteen olin todella pettynyt, sillä se listattiin lähes ainoaksi syyksi katsoa tämä elokuva, mutta niin uneliasta CGI-mössöä tämä oli, että ei paljoa vakuuttanut edes New York – ja jos tämän uljaan kaupungin saa kuvattua epäedullisesti, jossain on jotain pahasti pielessä.
Joseph Gordon-Levittin ei tarvinnut kuin aukaista suunsa ja suoltaa ne ensimmäiset replansa ulos teennäisellä ranskan aksentillaan, niin minulla paloi käämi. Muiden hahmojen nimiä minä en edes muista. Charlotte Le Bon on alistunut niin koristeen rooliin kuin vain voi näyttelijä löytää. Useimmissa kohtauksissa hän ei edes sano mitään, katselee vain vierestä miestään ja tämän toikkarointiaan ihailevin, rakastavin silmin – naulasi mies sitten arkkua kiinni keskellä yötä tai huusi ystävilleen kurkku suorana.
Musiikista annan pisteet – useampaan kertaan valloittava ja todella erikoinen musiikkimaailma kiehtoi ja kiinnitti huomioni. Mutta loppujen lopuksi elokuva kaatuu ensimmäiseen kysymykseen, minkä sen olisi pitänyt kumota alkusekunneista lähtien: ketä oikeasti kiinnostaa nuorallakävely?
