“Mmm… marab.. eikun Pieni suklaapuoti”, huokailee (nais)yleisö Lasse Hallströmin ohjaaman makeahkon leffan aikana. Suklaa valuu vielä lopputekstienkin ylitse ja kaakaota ei kai tee heti mieli maistella…
Vaan romantiikkaa tarjoileva suklaapuotitarina ei ole sieltä sokerikuorreteosaston huonoimmasta päästä. Juliette Binoche hymyilee maireasti ja Johnny Depp miellyttää naisyleisöä (lue: kohdeyleisöä) taas mustalaishenkisenä herrana. Vaikka Depp ei Mies joka itki -rainan vastaavan tyyliseen ja loistavaan rooliin ylläkään, itse päätarkoitus täyttynee näinkin.
Sokerisen tarinan miljöö on vähemmän sokerinen, osaksi jopa surumielinen. Uskovainen ja tunnelmaltaan pelottavan rajoittunut kyläyhteisö katselee epäluuloisesti, kun neiti Vianne (Binoche) saapuu paikkakunnalle suklaata kaupittelemaan. Vianne ei selvästikään miellytä yhteisön pääjehuja, ja sen hän kohta saa huomatakin. Syrjinnästä huolimatta Vianne & hänen tyttärensä vääntävät suklaata kansalle ja siitähän kansa pitää. Eikä tarinassa tarjoiltava nautintoaine edes näytä aiheuttavan iho-ongelmia saati kuluttavan hampaita. Hyvä niin. Erikoisreseptillä valmistettu sokolaati käy kaupaksi yhä paremmin, ja kohta konflikti valtaapitävien sekä suklaata palvovien kesken on valmis. Törmäyksen suuruutta vähennä ei se, että Vianne ihastuu Deppin esittämään vihattuun ukkopahaseen.
Näyttelijäsuoritukset ovat pääsääntöisesti laaduikkaita ja kerrontatapa hillityn hidastempoinen. Rambohuivein varustautuneiden actiontyyppien kannattaa varoa, etteivät tukehdu suklaakonvehteihinsa nukahtaessaan töllön eteen. Myös “leffasokeritautisten” kannattaa varoa imelyyttä. Muut varmasti nauttivat kitaran soidessa ja laatusokerin pöllytessä. Depp-fanien innosta en tohdi mainitakaan.
