(varoitus spoilereista)
Aki Kaurismäen kansainvälisestikin kuuluisan ns. Suomi-trilogian toinen osa, [I]Mies vailla menneisyyttä[/I] kertoo asunnottomista Helsingin laitamilla. Toistaiseksi vieras mies (Markku Peltola) saapuu Helsinkiin, jossa hänet hakataan tainnoksiin. Herättyään hän on muistinsa menettänyt mies vailla menneisyyttä, joka jää elämään varattomien keskuuteen. Samalla hän tutustuu mm. pelastusarmeijan johtajattareen, Irmaan (Kati Outinen).
[I]Mies vailla menneisyyttä[/I] ei ole syyttä Aki Kaurismäen tunnetuin elokuva. Vaikka esimerkiksi sellaiset teokset kuin [I]Tulitikkutehtaan tyttö[/I] ja [I]Le Havre[/I] ovat kaikessa hienoudessaan taidokasta yhteiskuntakritiikkiä, sisältää [I]Mies vailla menneisyyttä[/I] paljon enemmän. Se on elokuva, jossa ihmisten eriarvoisuudet ja heidän toisistaan poikkeavat tapansa menetellä on tuotu hienovaraisesti esille. Mitään kertojaääntä ei ole taustalla turhuuksia pölisemässä, vaan katsojan annetaan itse ymmärtää näkemänsä. Päähenkilö menettää muistinsa ja joutuu sopeutumaan vaatimattomampaan elämään, mutta hänelle se kelpaa oikein hyvin. Jopa uusia ystäviä löytyy ja voidaan vain kysyä, onko hänellä enää mitään syytä lähteä selvittämään omaa alkuperäänsä?
Aki Kaurismäen vahva persoonallinen tyyli on koko ajan mukavasti esillä. Hän tekee taidetta, ei massayleisölle suunnattua tusinafilmiä. On ilo nähdä, miten lukuisat otokset on rajattu tarkasti ja hutiloimatta. Se, että ohjaaja erottuu massaelokuvien tekijöiden joukosta, on todella arvostettava asia. Massaelokuvien tekijät siirtyvät yhä enemmän kaavamaisten sarjafilmien ja efektileikkien suuntaan. Kaurismäki tekee toisin.
Markku Peltola välittää hahmonsa kautta miellyttävää syvällisyyttä pysyttelemällä mahdollisimman hiljaisen ja surumielisen mietiskelijän oloisena. Hänestä on tehty vähitellen aukeava mysteeri. Vielä mielenkiintoisemman päähenkilöstä tekee se, että emme tiedä millainen ihminen hän on ollut ennen, joten emme voi verrata sitä nykytilassa elävään henkilöön. Voitaisiin jopa puhua kahdesta puolesta, ellei henkilöstä, joista toinen aukeaa vähitellen ja toinen pysyy kiinni. Päähahmon identiteetti on selkeästi kokenut muutoksen muistin menetyksen jälkeen. Kun hän sitten myöhemmin palaa juurilleen, kokee hän valtavan pettymyksen. Tämä uusi identiteetti on tuhonnut vanhaa ja arvostukset asioita kohtaan ovat muuttuneet. On aika mennä eteenpäin, menneisyyttä ei enää ole.
Kati Outinen, Aki Kaurismäen näyttelijäryhmän vakiokasvo tekee perusvarman suorituksen pelastusarmeijan työntekijänä. Hahmo kasvaa luonteeltaan kohdatessaan elokuvan päähenkilön. Hän tietää, että vaikka tämä mies on ns. “toisesta maailmasta”, ei hän ole kuin “toisen maailman” mies, jolla pitää olla ties mitkä ylellisyydet ollakseen onnellinen. Ja koska Kati Outisen esittämä Irma on tottunut vaatimattomuuteen, täytyy hänen pakostikin ihailla päähenkilöä, joka sopeutuu siihen noin vain. Kati Outisen hahmo on vielä mysteerisempi kuin päähenkilö, mutta ei kenties yhtä syvällinen tässä elokuvassa. Hänen syvempi puolensa ei tule tarpeeksi vahvasti esille, mikä saa hänet näyttämään melko patsasmaiselta. Silti Outinen ei näyttele huonosti, hahmo ei vain kehity tarpeeksi elokuvan aikana. Aluksi Irma vaikuttaa mielenkiintoiselta henkilöltä, mutta koska Kaurismäki jättää tämän hahmon katsojille melko aukinaiseksi, ei siihen enää jaksa syventyä. On vain positiivinen asia ettei Irmasta kuin ei muistakaan elokuvan henkilöistä kerrota liikaa ja katsoja saa itse tulkita heitä.
Sivunäyttelijöistä Esko Nikkari huvittaa pankkirosvona, samoin elokuvahistorioitsija Peter von Bagh pienessä esiintymisessään. Juhani Niemelä on herra Niemisenä asiallinen ja Sakari Kuosmanen tekee upean roolisuorituksen satamavirkailija Anttilana. Matti Wuori vilahtaa lakimiehenä ja Annikki Tähti laulaa parit kappaleet. Marko Haavisto & Poutahaukat tekivät tämän elokuvan kautta tunnetuksi laulunsa Paha vaanii.
[I]Mies vailla menneisyyttä[/I] käsittelee asunnottomuutta karusti, mutta hellästi ja kauniisti. Päämääränä ei ole suoranaisesti käskeä ihmisiä lahjoittamaan rahaa keräyslippaisiin, vaan pointti on laittaa ihmiset ajattelemaan, katsomaan elokuvan kautta omaa maailmaansa. Elokuva tavoittaa suomalaisuuden tarjoten myös lukuisia miellyttäviä Helsingin maisemia. Kun kuljen Helsingin rautatieasemalla, palautuu tämä elokuva yhä helposti mieleeni. Alku taustamusiikin kera on unenomaisen hieno ja loppu optimistisen rauhallinen. Kokonaisuus on totta kai monen tekijän summa. [I]Mies vailla menneisyyttä[/I] hallitsee ne lähes täydellisesti todistaen, että kun yhteiskunta on tarpeeksi avuton, täytyy ihmisten turvautua toisiinsa.
