Jack Torrance (Jack Nicholson) jää perheineen talven ajaksi huolehtimaan kaukana vuorilla sijaitsevaa Overlook-hotellia. Torrancen tulisi kirjoittaa samalla uutta kirjaansa, mutta vallitsevat olot ja ainainen työnteko alkavat pian ottaa hermoille. Kolkko hotelli saa Torrancessa aikaan paljon muutoksia ja niin vaimo (Shelley Duvall) kuin Danny-poikakin (Danny Lloyd) joutuvat pitämään varansa.
Hohto on yksi kaikkien aikojen legendaarisimmista kauhuelokuvista. Sen monipuolinen tapa pureutua sekä yksilön mielentilaan että perhekriiseihin ja käyttää näitä arkisia asioita lähtökohtinaan kauhutunnelman luomiseksi hakevat elokuvahistoriassa vertaistaan. Hohto vie myös äärimmilleen kuvauksensa perheen isän identiteettikriisistä. Torrance on kaukaisessa hotellissa perheensä kanssa, mutta jatkuvien paineiden ja työn alla silti yksin. Hänellä tuntuu olevan kaikki maalliset mukavuudet, mutta sekään ei enää riitä. Johtuuko Torrancen hulluus siis siitä, että Overlook-hotellissa piilee jonkinlaisia salaisia voimia, koska se on rakennettu intiaanien hautausmaan alueelle vai siitä, että muu perhe pitää hauskaa hänen työskennellessään, vaiko kenties siitä, että Torrancesta tulee ahneuden vuoksi hullu?
Tällaisia kysymyksiä Hohto heittää katsojiensa ilmoille kun yhtäkkiä näemmekin perheen isän seonneen. Minkäänlaista selkeää johdatusta tähän hulluuteen vajoamiseen ei ole vaan se tapahtuu pikemminkin yhtäkkiä. Torrancella siis napsahtaa päässä. Isä kuvataan alussa hilpeänä, jopa teennäisyyden puolelle lipsahtavana hymyilevänä miehenä, josta paljastuukin lopulta hirviö. Kamera seuraa Torrancen ja hänen perheensä liikkeitä alusta lähtien sykähdyttävällä tavalla, ikään kuin jonkinlaisena ulkopuolisena kauhua virittävänä voimana. Danny-pojan ainoa kaveri tuntuu olevan mielikuvitusystävä Tony. Aika ajoin hän näkee eteensä ilmestyneen samat kaksoistytöt. Ovatko nämä hänen aiempia, kenties hotellissa kuolleita ystäviään, jotka nyt ikään kuin traumana palaavat hänen mieleensä muistuttamaan siitä, miksi hänellä ylipäätään on mielikuvitusystävä?
Perheenjäsenten tekemisiä kuvatessaan kamera saattaa yhtäkkiä pysähtyä viiltävän musiikin saattelemana. Tämä on yksi suuria tehokeinoja, joita Kubrick hienosti käyttää luodakseen joka tilanteeseen ja kohtaamiseen juuri oikeanlaista, kirjaimellisestikin pysähdyttävää kauhutunnelmaa. Hohdossa kauhu on kiihtyvää. Alun hypnoottisen musiikin jälkeen seuraa pian jakso, jolloin herra Halloran (Scatman Crothers) kertoo Danny-pojalle hohdosta, kyvystä aistia asioita tavalla, johon vain harvat pystyvät. Tämä enteilee siitä, että jotain on pahasti vialla ja Danny-poika aavistaa sen. Hän saattaakin olla koko ajan tietoinen isänsä sekoamisesta, mutta kieltää sen itseltään pysyen siksi asiasta vaiti. Enteilyn jälkeen kaikki on hetken aikaa suhteellisen rauhallista, vaikka kuvakulmien ja musiikin summan avulla luodaan taustalle vakaumusta painostavasta vaarasta sellaisella vahvuudella, jota vain harvoista elokuvista saattaa kyetä löytämään. Se luo Hohtoon sellaista ikään kuin Danny-pojallekin ominaista hohtamista eli jatkuvaa viestittämistä siitä, että asiat tulevat vielä huononemaan. Kun Torrance on aikansa istunut kirjoituskoneen ääressä ja heitellyt tennispalloa yksinään ajankuluksi, seuraa hänen henkinen romahduksensa. Hän on ollut jo jonkin aikaa tuskastunut -ehkä hänelläkin on kyky hohtaa ja aistia tulevat kauheudet- ennen kuin hän sekoaa lopullisesti. Toisinaan Torrance esitetään jopa huolestuneena, aivan kuin hän tietäsi, mitä hän tulee tekemään perhelleen -näkihän mies tällaisesta unenkin. Hän ei vain kykene estämään vihaansa, joka saattaakin purkautua juuri siksi, että hän välttelee pimeää puoltaan. Torrance on vailla inspiraatiota muokkaamassa omasta elämästään kauhukertomusta. Overlook-hotelli ei välttämättä sisällä tosiasiassa mitään yliluonnollista tai pelättävää. Kyse voi vain olla sellaisesta “perinteisestä” murhatapauksesta, jollaisia saamme lukea lehdistä alvariinsa. Kubrickin toteutuksen vuoksi tosin mikään ei Hohdossa tunnu enää tavalliselta.
Hohdon ensimmäiset minuutit musiikkeineen ovat kuin matka helvettiin. Katsojan eteen tuodaan kauniilta vaikuttavat, houkuttelevat maisemat, jotka tosiasiassa ovat pelkkää kauhua. Pidämme näkymää upeana, mutta taustalla vaani koko ajan pahuus (tässä tapauksessa siitä viestittää Wendy Carlosin kauhumusiikki). Mutta koska maisemat ovat niin ihania, on Torrance valmis ajamaan tuntikausia saavuttaakseen haluamansa. Hän haluaa hoitaa hotellia talven yli, kenties saadakseen rauhan itselleen ja kyetäkseen paremmin kirjoittamaan. Koskaan kaikki ei voi kuitenkaan olla täysin rauhallista ja niinpä hänen on elämäntilaansa tai pikemminkin olotilaansa tasapainottaakseen seottava itse. Perhe vastustaa moista ja niinpä heidät on hoidettava pois päiviltä. Toisaalta Torrance on voinut erakoitumisen myötä tulla riippuvaiseksi, esimerkiksi seksuaalisesti. Kuvitteleehan hän kylpyammeestakin nousevan alastoman naisen, joka muuttuukin yhtäkkiä rumaksi vanhaksi akaksi. Mikä on totta ja mikä ei? Ovatko nyt viimeisetkin mukavuudet häneltä kiellettyjä?
Stanley Kubrickin Hohto on terävä ja yhä äärimmäisen vaikuttava sekoitus kuvakerrontaa, musiikkia ja näyttelytaitoa. Jack Nicholson näyttelee uskomattomalla tavalla perheen isän henkistä romahdusta ja tekee sen sellaisessa tasapainossa, mikä tuntuu parhaallekin näyttelijälle täysin uskomattomalta. Toisaalta Nicholson on roolihahmonsa tapaan hillitty ja tyyni, toisaalta karski ja viekas, mutta samalla myös hilpeä sekä raivoisa. Danny Lloyd pelaa varman päälle hoitamalla lapsen roolinsa mahdollisimman rauhallisesti, mikä sopii erinomaisesti hänen roolihahmolleen. Danny on hämmentynyt, omalla tavallaan itsekin mielentiloihinsa eristäytynyt poika, jota Lloyd tulkitsee hyvin tunteikkaasti. Hänellä on kyky kasvattaa lapsen ympärille hämmentävää tunnetta, ikään kuin hän liikkuisi yksinään jossain suljetussa tilassa. Moiseen ei ole yhtä painokkaasti kyennyt edes Haley Joel Osment vaikuttavimmissa lapsirooleissaan (mm. Kuudes aisti). Perheen äitiä näyttelevä Shelley Duvall voitaisiin periaatteessa luokitella tavanomaiseksi ja pakolliseksi kliseeksi, pelokkaaksi ja kirkuvaksi äidiksi, jollaisia (kauhu)elokuvan historiassa on nähty jo lukuisia. Duvall saa äitihahmonsa kuitenkin erottumaan vahvasti useista muiden kauhuelokuvien äideistä. Hänestä nimittäin puuttuu eräänlainen teeskentelty olemus. Roolisuoritus alkaa muistuttaa niin paljon jo oikeaa hätätilannetta, että katsoja ei hetkeäkään koe Duvallin äitihahmoa pelkkänä ärsyttävänä, kimittävänä naisena. Kun Nicholsonin tasoinen näyttelijä on vielä vastassa, ei voi olla pitämättä Shelley Duvallin roolia uskottavana. Kaikenlisäksi äidistä ei ole myöskään yritetty tehdä millään tavalla nalkuttavaa, vaan pikemminkin kiltti sellainen. Kubrick on siis onnistunut hautaamaan kliseet, vaikka tarina onkin kaikessa yksinkertaisuudessaan klassinen.
Stanley Kubrick oli yksi suuria persoonallisia ohjaajatapauksia ja se välittyy Hohdostakin. Kubrick vie tarinaa rauhallisesti, mutta samalla verkkaisesti eteenpäin antaen musiikin ja kuvakerronnan hoitaa työnsä yhtä suurilta osin kuin näyttelijöidenkin. Kuvissa on paljon maalauksellista hohtoa ja klassinen musiikki suorastaan herättää henkiin kaiken ilon ja kauhun, kaiken tunneskaalan, mitä elokuvasta vain löytyy. Hohto ei olisi laisinkaan samaa tasoa ellei sitä olisi ohjannut Kubrickin tyylinen perfektionisti. Tämän ymmärtää kun miettii teoksen tarkasti rajattuja kuvakulmia ja etenkin visuaalista ilmettä. Etenkin värivalinnat ovat osuvia. Värikästä, paratiisilta tuntuvaa hotellia ympäröivät suuret, sinisen kylminä hohtavat lumikinokset. Valaistus onkin Hohdossa täyttä timanttia. Hotellin sisälle heijastuu suurista ikkunoista jääkylmän sinistä valoa, joka ikään kuin viiltelee aukkoja kaikkeen vallitsevaan ihanuuteen. Kuva, jossa Torrance katsoo silmät ammottaen eleettömästi ulos sinisen valon heijastuessaan hänen kasvoilleen, on eräs vaikuttavimpia ja karmaisevimpia todisteita tästä valon suuren voiman hahmottamisesta. Mitä karmaisevammaksi Hohto käy, sitä hurjemmin siinä leikitään valon kanssa.
Hohto on monille kauheaa katsottavaa ehkä juuri siksi, että se saa arkiset asiat näyttämään niin synkiltä ja kauheilta. Se näyttää, kuinka helposti arkinen ihanuus voi pirstoutua silkaksi hulluudeksi ja syöksee katsojankin mukaan suureen mielipuolisuuden kehään. Hohtoa katsoessa ei voi helposti aavistaa, mitä seuraavaksi tapahtuu. Niin mysteerinen ja ainutlaatuinen se on. Vaikka elokuvassa on eroja Stephen Kingin romaaniin, on käsikirjoitus mielestäni vallan mainio. Mukana ei ole “liikaa” yliluonnollisia ja mahdottomiksi luokiteltavia asioita, vaan tarina on eräänlaisessa tasapainossa faktan ja fiktion kanssa. Juuri siksi elokuva on niin hämmentävä sekoitus totta ja tarua eikä tunnu pelkältä turhan tutulta pelottelulta. Käsikirjoitus käynnistää tarinan hienosti, kasvattaa mielenkiintoa jatkuvasti ja päättää elokuvan hurjasti. Se on selkeä, vaikka siitä onkin tasaisuutensa vuoksi vaikea rajata tietynlaista keskikohtaa. Hohto-elokuvassa on David Lynchin teoksista tuttua surrealismia ja symboliikkaa. Esimerkiksi labyrintti voisi symbolisoida jonkinlaista sekavaan mielentilaan eksymistä. Teos on paikoitellen jopa niin surrealistinen, että jokunen katsojista saattaa äkkiä pudota kelkasta.
Overlook-hotelli on miljöönä, eristäytymisen symbolina ja pahuuden tyyssijana mitä mahtavin. Sen kapeat käytävät ja avarat salit, lämpimät, mutta kolkot huoneet kertovat sen monipuolisuudesta ja ristiriitaisuudesta. Hotelli voi yhtä hyvin olla jollain tavalla elävä voima, joka saa heikossa mielentilassa olevan Torrancen valtaansa tai pelkkä tavallinen rakennus, jossa sekoaa juuri siksi, että se on niin “tavanomainen”. Äänellä on merkittävä merkitys elokuvaa. Aavemaista tunnelmaa luodaan jo pelkästään Dannyn polkuauton pyöristä lähtevällä äänellä tai siten, ettei käytetä ääntä lainkaan. Ääntä korostetaan tai lasketaan upeassa, liki täydellisessä harmoniassa läpi elokuvan, kohtauksen tunnetilasta riippuen. Hohdon henkilöiden taustoja ei juurikaan selitetä, mikä on tässä tapauksessa vain positiivinen asia. Jos Kubrick kertoisi heistä valmiiksi, ei elokuvan tunnelmassa olisi niin suurta syvyyttä ja hyytävyyttä. Henkilöiden luonteet tuodaan esiin läpi elokuvan ja ne heijastetaan siitä, miten nuo henkilöt suhtautuvat kaikkeen ympärillä olevaan, kuten hotelliin tai toisiinsa. Sitä paitsi ei ole edes oleellista tietää esimerkiksi, että oliko Torrance aikoinaan ammatiltaan työmies tai onko Dannylla muita kavereita kuin mielikuvitusystävä Tony. Juuri salaperäisyys ja tietämättömyyden tunne tekee heistä kiinnostavia arkityyppejä ja katsoja kiinnostuu heidän persoonallisuuksiensa kehittymisestä. Jo tämä luo Hohtoon voimakasta psykologista ulottuvuutta.
Kubrick on tunnelmanluojana aivan omaa luokkaansa. Esimerkiksi jonkin kauhistuttavan kohtauksen jälkeen voi seurata täysin rento kohtaus eikä katsojalta vaadi edes paljoa totuttelemista uuteen tunnetilaan. Esimerkiksi Hohdon synkkyyttä tasapainottaa osittain Torrancen mielikuvitus. Baarikohtauksessa voimme nähdä jopa huumoria, mikä tuntuu kaiken kauhun jälkeen järisyttävän epätavalliselta. Vain tarpeeksi lahjakas ohjaaja, kuten Kubrick, kykenee moiseen tunteilla leikkimiseen. Tämä tuo Hohtoon jonkinlaista vastapainoa sekä viihdyttävyyttä. Myös Torrancen motiiveille voi lähteä etsimään järkiperäisyyttä, vaikka koko ajan jonkinlainen yliluonnollisuus tuntuukin leijuvan ilmassa. Kauhutunnelma ei välity keinotekoisena kliseisenä säikyttelynä, vaan ahdistuksena ja inhimillisen elämän haavoittuvuutena. Jo tämä tekee Hohdosta erityistapauksen.
Psykologista kauhua tulviva Hohto on kaikin puolin niin täydellinen kuin elokuva voi olla. Se on visuaalisesti hätkähdyttävä ja aikaa kestänyt, kuvakerronnan ja musiikin yhdistelmä on sanoinkuvaamaton, näyttelijät luonnollisen mahtavia, tarina verkkainen ja ennalta-arvaamaton ja tunnelma on kohdillaan alusta loppuun. Hohto välttää ihmeen hyvin perinteisen kauhuelokuvan tyylin ja loistaa omillaan. Sen voisi katsoa vaikka äänettömänä ja silti se tuntuisi vaikuttavalta eikä vähiten huikeiden kamera-ajojensa vuoksi. Sen voi tulkita joko kannanottona yksilön elämään, perheyhteisöön tai jopa yhteiskunnallisiin oloihin. Siitä voi kaivella esiin filosofiaa ja miettiä, mikä on faktaa, mikä fiktiota. Sen lisäksi se toimii mitä parhaimpana lauantai-illan elokuvavalintana. Hohto ei ollut ehdolla yhteenkään Oscar-palkintoon eikä sitä ilmestymisaikoinaan suuresti arvostettu, mutta ajan myötä siitä on tullut oikeutetusti yksi kaikkien aikojen arvostetuimpia kauhuelokuvan merkkiteoksia.
