Kirjailija Sir Arthur Conan Doyle esitteli Sherlock Holmesin ja tätä avustavan John Watsonin vuonna 1887. Alun perin kertakäyttöhahmoksi tarkoitettu “konsultoiva etsivä“ alkoi elää aivan omaa elämäänsä Baker Streetillä sijainneen asuntonsa ulkopuolella. Doylen fanit kaipasivat uusia salapoliisiseikkailuja miehen omaksi harmiksi asti, ja hän joutui jopa tappamaan luomansa hahmon saadakseen lukijoiltaan rauhan – ja lopulta jälleen taipumaan näiden tahtoon ja palauttamaan Holmes elävien kirjoihin.
Holmes tuntuukin olevan enemmän kuin hahmo kirjan sivuilla. Kaiken kaikkiaan Doyle kirjoitti 60 Holmes-tarinaa (neljä romaania ja 56 novellia), mutta kuuluisan piipunpolttelijan seikkailut eivät niihin rajoitu. Kaanonin ulkopuolella hän on kohdannut niin Arsène Lupinin kuin Viiltäjä-Jackin, ja uriensa aikana hänestä ovat kertoneet tarinoita mm. Stephen King, Neil Gaiman, Buster Keaton, Billy Wilder ja Hayao Miyazaki – niin vakavassa kuin koomisessakin hengessä. Holmesia on niin kirjojen sivuilla, teatterin lavalla, kinojen valkokankaalla, televisioiden kuvaputkella, radioiden kaiuttimissa kuin tietokoneiden näytöillä venytetty lukuisiin aikakausiin ja tilanteisiin. Neron synonyymiksi ja kaikkien aikojen ikonisimmaksi päättelijäksi muodostuneen hahmon kohdalla onkin oikeutettua puhua tarjolla olevien tarinoiden inflaatiosta.
Sherlock Holmes-seikkailun tuottaminen on siis kaukana tuoreesta ideasta, eikä tutun parivaljakon sijoittaminen nykypäivään ole sekään ennenkuulumatonta. BBC:n uuden Holmes-adaptaation takaa löytyy kuitenkin Steven Moffat, yksi brittitelevision taitavimmista nykynimistä. Moffat nousi Briteissä yleiseen tietoisuuteen kirjoitettuaan yleisesti parhaiksi katsotut jaksot vuonna 2005 uudelleenalkaneeseen scifi-seikkailuun Doctor Who ja nousi myöhemmin sarjan pääkirjoittajaksi ja vastaavaksi tuottajaksi. Siinä virassa hän osoitti sellaista taitoa monisyisten ja kimuranttien tarinoitten punojana, että täytyy ihmetellä, ettei hän aiemmin ole harkinnut rikossarjan kirjoittamista. Yhdessä Who-kollega Mark Gatissin kanssa luotu sarja on modernien rikosmysteerien parhaimmistoon kuuluva jännityspaketti, joka myös kunnioittaa alkuperäisseikkailuja.
Sarjan ensimmäinen kausi koostuu kolmesta jaksosta, joista kullakin on mittaa 90 minuuttia. Moffatin kynäilemä, pikajunan vauhdilla etenevä avausjakso A Study in Pink perustuu ensimmäiseen Holmes-tarinaan Punaisten kirjainten arvoitus (A Study in Scarlet), ja pysyttelee sen kanssa samoissa jalanjäljissä yllättävän pitkään, vaikka osa asioista on muutettu sopivammaksi nykypäivään ja elokuvanmittaiseen filmatisointiin. Holmes ja Watson esitellään meille alkuperäistä tarinaa mukailevalla tavalla, Watson (Martin Freeman) jopa pienen oivalluksen kanssa: kun alkuperäistarinoissa hän oli Afganistanin sodan veteraani, tarjoaa nykypäivä kuin lautasella vastaavan konfliktin. Ilman sanoja ilmaistava kommentti imperialististen seikkailujen nykykaiusta on yllättävän ovela. Odotettavissa ovelan nokkela on kuitenkin nimihenkilö (Benedict Cumberbatch), joka saa tutkittavakseen oudon itsemurhasarjan. Mukana pörrää tietenkin myös poliisivoimia edustava Lestrade (Rupert Graves), joka vasta rakentaa luottamustaan Holmesiin.
Kakkostarina The Blind Banker pohjaa kaikkien eniten toiseen Holmes-seikkailuun Neljän merkki. Jakso alkaa vahvasti yhtä kiintoisalla mysteerillä kuin ensimmäinenkin tarina, mutta tämän kiintoisuus ei kanna loppuun asti. Ongelmaksi nousee myös jonkinasteinen rasismi. Kirjoittaja Stephen Thompsonin tarkoituksena oli kai leikkiä Doylen teksteissä esiintyvillä ulkomaalaisiin ja ulkomaihin kohdistuneilla ylimielisillä asenteilla (jotka olivat ajalle normaaleja), mutta tämä peli karkaa liian nopeasti vaarallisille alueille. Pääongelmana on kuitenkin se, että puolen välin jälkeen ykkösosaa huomattavasti suoraviivaisempi rikostarina jää junnaamaan paikoilleen.
Jaksoista viimeinen, sarjassa myöskin näyttelevän Gatissin The Great Game, koostuu sarjasta irrallisia tilanteita, joihin pääosan parivaljakko ajautuu metsästäessään Lontoon kulisseissa häärivää rikollisneroa. Alku on Bruce-Partingtonin suunnitelmista, huikeaan cliffhangeriin jäävä loppu Viimeisestä ongelmasta. Vaikka tarinan peruskonsepti kuulostaa hajanaiselta, se pysyy koossa yllättävän hyvin, osittain salamannopeasti etenevän jännittävän käsikirjoituksen, osittain Paul McGuiganin ohjauksen ansiosta. Ensimmäisen ja kolmannen jakson ohjannut McGuigan on treenannut rikoskuvioiden tallentamista aikaisemmin notkean Lucky Number Slevinin kanssa.
Kimuranttien ongelmien, nopsien päättelyketjujen, nokkelanhupaisan dialogin ja huikeiden jännitysnäytelmien lisäksi (avausjakson huipentuma on parasta, mitä trillerigenre on pitkään aikaan tarjonnut) sarjan suolana ovat päähahmot ja pippurina heidän näyttelijänsä. Holmes on kiehtova kuin aina: eksentrinen ja nokkelaälyinen mutta myös rikosten maailmassa ja pelkästään niiden ratkomiselle elävä sosiaalinen kummajainen. Roolityön myötä tien kuuluisuuteen ansaitseva Cumberbatch nappaa hahmon villin energian ja hallitsee sitä suvereenisti, jopa paremmin kuin Robert Downey, Jr Guy Ritchien parin vuoden takaisessa Holmes-tulkinnassa. Vastaavalla tavalla loistava on myös Freeman, joka on Watsonina vähän samanlainen kuin oli Arthur Dentinä viisi vuotta aikaisemmin – nyt tosin ei toljotella Linnunradan ihmeitä vaan miestä, joka hylkää jopa itsestään selvimmän yleistiedon, ellei siitä ole hyötyä rikollisten kiinnisaamisessa. Tämä on rooli, jonka Freeman taitaa: vauhdin ja vaarallisten tilanteiden keskellä hän on jokamies, johon katsoja voi nojata mielellään. Lisäksi pääparin keskinäinen kemia toimii kuin unelma. Kahden erilaisen henkilön ja maailmankuvan kohdatessa kipinät lentävät, mutta ystävyys alkaa silti hiljalleen muodostua. Watsonin täytyy tosin hyväksyä se, ettei hänen uusi tuttavansa ole suoraviivainen sankari. Holmes ei niinkään selvitä tapauksia oikeuden vuoksi, vaan haasteen ilosta ja voittamisen riemua tavoitellen. Tätä jo Conan Doylen esittämää tulkintaa on vahvennettu, ja se lisää piristäviä sävyjä usein suoraviivaisemmin tulkittuun hahmoon.
Kuten jo todettua, tarinat pysyvät yllättävän uskollisina Conan Doylen teksteille, vaikka joitain asioita on ollut pakko muuttaa. Maailma ei pysy ennallaan sadassa vuodessa, eikä Holmesin huumeidenkäyttö meditaatiovälineenä sovi enää mutkattomasti nykypäivään. Entä mitä ajattelee rouva Hudson (Una Stubbs) kahdesta yhdessä asuvasta aikuisesta miehestä? Itse mysteerien päivittäminen toimii myös, vaikka joissain asioissa lähdetään pilke silmäkulmassa täysin päinvastaiseen suuntaan kuin Conan Doyle lähti. Rikostenratkonnassa voi ehkä tuntua olevan asteen verran liikaa CSI:tä, mutta toisaalta Holmes käyttäisi kaikkia saatavilla olevia keinoja tapausten selvittämiseksi, jos hänet kirjoitettaisiin nykypäivänä. Niinpä Holmesilla on nykyään myös nettisivut, eikä Watson lähetä seikkailujaan luettavaksi Strand-lehteen – hän bloggaa.
Sarjassa pienen erityismaininnan ansaitsee yhtenäinen kuva Lontoosta. Matkailukaupungin ja pilvenpiirtäjien varjoissa odottaa asianmukaisen tummista sävyistä rakennettu alamaailma, jossa vaaran mahdollisuus tuntuu todelliselta, ja syypää saattaa odottaa vain yhden kulman takana. Holmesin silminä ja korvina näissä paikoissa toimivat kodittomat ihmiset aivan kuin Doylenkin tarinoissa. Visuaaliseen ilmeeseen liittyen täytyy mainita myös ruudulle välillä ilmestyvät sanat, jotka auttavat pysymään Holmesin ajatuksenjuoksun perässä – tai vaikka lukemaan tekstiviestejä ilman että kameran täytyy loikata harva se väli tuijottamaan puhelimen näyttöä.
Kaiken kaikkiaan: mestarillinen alkutarina, pettymyksellinen kakkososa ja senkin pettymyksen korvaava finaali, joka saa odottamaan jatkoa. Sitä on luvassa Briteissä tänä syksynä. Toivottavasti toinen kausi pitää yllä lennokasta dialogia, esimerkillistä päättelytyötä, jännittäviä tilanteita, vauhdikasta juonenkuljetusta ja mallikasta näyttelytyötä. Sherlock on nimittäin ykköskauden perusteella välitöntä klassikkomateriaalia.
