Uusi viikonloppu, uusi Molle-arvostelu. Kuinka sitä toivoisikaan, että aika olisi iloisempi; ulkona riehuu lähinnä koronaviruksen nostattama paniikki ja vauhkoontuneet ihmismassat hamstraavat vessapaperia kuin elääkseen loppuvuoden pelkästään sillä. Työtätekevä väestönosakin on pitkälti kotiutettu talouden syöksyessä taudin torjuntakeinojen ja yleisen paranoian seurauksena vauhdilla lamavuosien tasolle, ehkä vieläkin rumemmille lukemille. Vielä kukaan ei ole kuollut, mutta lähitulevaisuus näyttää jo nyt melkoisen synkältä. Jos siis luet tätä vuosien päästä kirjoitushetkestä, tuskin osaat edes kuvitella sitä kaaoksen ja roskamedian lietsoman vainoharhan kyllästämää maailmanlopun tunnelmaa, jossa Herran vuonna 2020 maaliskuussa on eletty ja eletään.
Rauni Mollbergin Aika hyvä ihmiseksi ei liity mihinkään edelliseen millään tavalla. Mikäli kotimainen kirjallisuus on tuttua kauraa, niin Mollbergin elokuva yhdistelee useita Simo Puupposen aka Aapelin vanhoja lämminhenkisiä teoksia, kuten Pikku Pietarin piha, Pekko, runoilijan poika ja Meidän herramme muurahaisia, yhdeksi isoksi kokoelmaksi pieniä tarinoita kokonaisen piskuisen ihmisyhteisön värikkäästä elämänmuodosta kieltolain ja luokkaerojen sävyttämässä Suomessa. Kyseessä onkin tekoaikansa vanhan ajan nostalgialle kumartava humoristinen kuvaus 20-lukulaisen pikkukaupungin värikkään väen elämästä iloineen ja suruineen. Yhteisökuvauksena Mollen näkemys lieneekin saanut vaikutteita vanhemmista neuvostoliittolaisista draamaelokuvista.
Henkilökohtaisesti en voinut Mollen teosta katsoessani millään välttyä mielessäni eräästä muutaman vuoden takaisesta tuttuni piskuisesta teatteriproduktiosta, jossa samassa hengessä yhdistettiin Moliéren näytelmät kuvaukseksi yhdellä ainoalla kadulla asuvista klassisen näytelmäkirjallisuuden vakiohahmoista. Idea oli juuri niin hauska kuin miltä se paperilla saattaa kuulostaa, mutta tällaisessa yhdistelmätarinassa on jo periaatteessa yksi iso ongelma: kun leikkaa yhteen näinkin monta itsenäistä tarinakokonaisuutta, lopullinen tuotos tuntuu helposti rönsyilevän vähän joka suuntaan ilman kunnollista fokusta. Näin kävi pahemman kerran tuon mainitun Moliere-kollaasin kohdalla, ja niin käy omasta mielestäni myös Mollen elokuvalle.
Ehkä pahinta, mitä Aika hyvä ihmiseksi -nimisestä leffasta voi sanoa, on että se on melkoisen tylsää seurattavaa ellei sitten satu omaamaan tekoajan yleisön vahvaa nostalgiaa aikakautta kohtaan. Toki Mollen silmä karua realismia ja kuivaa huumoria kohtaan on enemmän kuin paikallaan tälläkin kertaa, mutta monessa kohtaa maestron kikkailu erilaisten äkkiväärien nopeiden leikkausten ja käsikamera-ajojen kanssa menee henkilökohtaiseen makuuni vähän turhan pitkälle, jopa häiritsevyyteen asti. Kahden tunnin kestokin tuntuu tällaisen teoksen kohdalla melkoiselta liioittelulta.
Jos taas Aika hyvä ihmiseksi kannattaa jostain erityisestä syystä taas katsastaa, niin erinomaisten näyttelijöiden, yhteiskunnan eri tasoja poikkileikkaavan tarkkanäköisen ajankuvan sekä poikkeuksellisen persoonallisten hahmojen vuoksi. Aika hyvä ihmiseksihän voitti aikoinaan kokonaiset neljä Jussi-palkintoa, joista pelkästään kolme meni näyttelijöille ja neljäs Mollbergille itselleen. Vaikken itse siis lukeudukaan tämän kyseisen teoksen suureksi ihailijaksi, voinee palkintoja luonnehtia siitäkin huolimatta täysin ansaituiksi.
