Aku Louhimiehen 8-pallo kertoo narahtaneesta yh-narkkarinaisesta joka yrittää paluuta yhteiskuntaan. Vanhat mömmökaverit, lapsen isä, työttömyys, lähiöhelvetti ja naisen oma kovettunut kuori luovat räsykasan, josta ei sormia napsauttamalla saa kudottua ns. normaalia elämää.
Aku Louhimies taitaa angstailukuvauksen jossa kellään ei mene hyvin. Molli-Aku puskee tällä(kin) kertaa sellaista kuvamateriaalia joka ei katsojaa sääli. Ensimmäinen puolituntinen kaivetaan syöverin kuoppaa yhä syvemmäksi, kunnes 8-pallo armahtaa pienillä pilkahduksilla Louhimiehen tapaan: ohjaaja leikkii vastakohdilla jossa kuvat vaihtelevat rikki revityn naisen kasvoista viattoman lapsen kasvoihin, tai kuranarkkarin kasvoista empaattisen poliisin kasvoihin. Alkuosan katsojan pehmityksen jälkeen 8-pallo laajenee myös henkilödraamasta rikosdraamaksi: synkkä kuvaus saa lisämausteeksi kokoaikaisen uhan huumehörhöilyn jalostumisesta nyrkki-puukko-asekisaksi.
8-pallo on kuin mummon muussi – se on hyvä, mutta yksittäisiä hyväksi tekeviä asioita on vaikea nimetä. Ohjaaja on uskollinen Paha maa -leffasta tutulla tavalla valitsemalleen linjalle, näyttelijät tekevät samalla tinkimättömällä asenteella työnsä, koruttomat miljööt on valittu ja kuvattu karun tylysti, käsikirjoitus toimii ja istuu tyylilajiinsa…
Leffan pohjana on Marko Kilven romaani ”Elävien kirjoihin”. Kyseinen kirja on lukematta, ja leffakokemuksen jälkeen jääkin. Ei siksi etteikö se kiinnostaisi, vaan sen vuoksi että jo leffan tapahtumiin uppoutui niin syvästi, että pelko kirjan pettämisestä on oletettavaa.
Vaikka gloriaa on vaikea osoittaa yksittäisille tekijöille, olisi kuitenkin vääryys jättää ylistämättä Pikeä esittävää Jessica Grabowskyä ja tämän lapsen isää näyttelevää Eero Ahoa. Katsojan on helppo samaistua Piken tilanteeseen ja toisaalta inhota tämä exää ja lapsen isää Lallia. Uskon ja toivon että varsinkin Grabowskyä tullaan näkemään vastakin vaativissa päärooleissa.
8-pallo on kaikkiaan synkän hieno elokuva, jonka ainoat miinukset satavat arvattavasta juonen kulusta ja elokuvan viimeisestä puoliminuuttisesta. Muutoin toivottoman elämän kuvaus on helmi kuluvan vuoden suomalaisten elokuvien vyöryssä. Se herättää tunteita, se sytyttää ajattelemaan kulissien takaista tosimaailmaa ja se antaa uskoa että tässä maassa tehdään koivusalolaisten vastapainona oikeitakin elokuvia.
