Parhaan elokuvan Oscaria ei ennen Parasitea ole luovutettu ei-englanniksi puhutulle elokuvalle. Toki ranskalais-belgialais-amerikkalaisin varoin tehty The Artist nappasi sekin parhaan elokuvan Oscarin (2012), mutta sen ranskaa äidinkielenään puhuvia tähtiä ei kuultu, sillä The Artist on mykkäelokuva. Parhaan elokuvan palkinnon voittaminen tämän kaliiberin kisassa on siis huikea saavutus amerikkalaisille vieraskieliseltä elokuvalta.
Eräät korealaiset ovat kommentoineet Parasiten kuvaavan hyvin maansa (ts. Etelä-Korean) ihmisten elämää. Toisaalta Parasiten kohdalla on myös sanottu, että sitä voi katsoa myös yleismaailmallisesta näkökulmasta. Näytös, jossa itse istuin, kattoi kiinnostavan kirjon erilaisia ihmisiä: oli teini-ikäisiä koulupoikia, neljääkymppiä lähestyviä hipstereitä (miehiä), nuoria naiskaksikoita ja eläkeläisrouvia sekä -ukkoja. Ihmiset katsomossa nauroivat tai oikeastaan hymähtelivät joillekin elokuvan esittämille asioille, mutta eri ikäiset harvemmin samoille asioille. Parasiten voikin tämän perusteella tulkita puhuttelevan erilaisia ihmisiä, mutta jokaista vähän eri tavoin.
Länsimainen katsoja tuskin ymmärtää Parasiten kaikkia ideoita niin kuin ohjaaja ja käsikirjoittaja Bong Joon-ho ehkä on ne tarkoittanut. Esim. The Guardian -julkaisun (brittiläinen) toimittaja luonnehti Parasiten loppupuolella nähtävää vedenpaisumusta raamatulliseksi, mutta Etelä-Koreassa on kristittyjä alle 30% väestöstä, eli vain jonkin verran enemmän kuin buddhalaisia ja valtaosa maan väestöstä ei tilastotietojen pohjalta noudata mitään tiettyä uskontoa. Mutta ymmärsi katsoja elokuvaa miten tahansa, se toimii.
Minulle Parasite on luokkataisteluelokuva, tai tarkalleen ottaen luokkataisteluelokuvien evoluutiossa muotoutunut nykypäivän näkemys eri yhteiskuntaluokissa käpristelevien ihmisten kurimuksesta. Elokuvan päähenkilöt ovat rutiköyhiä, torakoiden keskellä, melkein maan alla asuvan Kimin perheen jäseniä. He eivät ole tässä jamassa oikeastaan laiskuuttaan, vaan kuten torakoilla, heillä on eräänlaista yritteliäisyyttä ja tomeruutta, mutta se ei ole sellaista, mitä siisteyttä ja järjestystä vaalivien maailmassa arvostettaisiin.
Kun Kimin perheen poika (Choi Woo-shik) saa sutkin ystävänsä kautta paikan äveriään Parkin perheen tyttären (Jung Ji-so) kielenopettajana, myös muu loisperhe alkaa tunkea haisevia jalkojaan samasta ovenraosta sisään. Todistuksia ylimalkaisesti silmäävä isäntäperhe ostaa loisperheen valheet ehkä jopa liian helposti, mikä on yksi elokuvan isoimmista epäkohdista. Kertomuksen rikkaat ovat hyväuskoisia, mitä on hieman vaikea uskoa, sillä omaisuuden kartuttamisessa hyväuskoisuus harvemmin on avuksi.
Se, missä Parasite kuitenkin onnistuu erinomaisesti, on loisteeman asettelu. Jokaisessa elokuvan kohtauksessa loisen ja isännän välinen suhde käy ilmi jollakin tavoin ja kuljettaa tarinaa eteenpäin. Tämä saattaa kuulostaa ällöttävältä, mutta ei silti ole sitä. Pikemminkin Parasite on kuin tarinallinen Avaran luonnon jakso, jossa tutustutaan hyvin aidon oloisissa ympäristöissä ja melkein englantilaisen miellyttävästi isäntiin, loisiin, loisten loisiin ja vielä loisten loisten loisiin. Tarinallisuus auttaa löytämään näistä lähes jokaisesta jotakin sympaattista. Poikkeuksena lähinnä köyhän Kimin perheen äiti (Jang Hye-jin), joka käyttää kovaa kyynärpäätekniikkaa aivan kehen ja mihin tahansa, jos oma tarve niin vaatii, eikä juuri suo kaunista sanaa muille kuin maksusta.
Bong Joon-hon aiemmista elokuvista esim. Snowpiercer oli omaperäinen, mutta Parasiteen verrattuna vielä jokseenkin hiomattomalta tuntunut työ. Parasitessa puitteet ovat tietyllä tapaa yksinkertaisemmat, kun tarkoitus ei ole piirtää nurjaa dystopiaa, eivätkä näyttelijätkään ole kansainvälisiä suurtähtiä (ainakaan vielä). Tuttuus lieneekin yksi niistä merkittävimmistä seikoista, jotka ovat helpottaneet käsikirjoittaja-ohjaajaa keskittymään elokuvansa ydinsanoman kirkastamiseen. Ja kuten sanottua, vaikka tätä leffaa ymmärtäisikin eri tavoin kuin esim. naapurinsa, Parasite toimii.
