Leffa-artikkeleita pitkin syksyä-2013 seuranneen on ollut miltei mahdoton sivuuttaa otsikoita, jotka ovat kertoneet Alfonso ja Jonás Cuarónin (isä ja poika) elokuvasta Gravity. Kyseinen leffa on liki yhtä huikea kuin hypetys on antanut ymmärtää. Tuota huikeutta vielä lisää se seikka, että Gravity ammentaa siitä samasta laarista kuin kymmenet muutkin “avaruudessa kukaan ei kuule huutoasi” -lajin leffat, mutta ei silti tunnu kliseeltä juuri yhtään. Toisaalta se myös kanavoi yhdessä voimaannuttavimmista kohtauksistaan jopa kulttiklassikko Barbarellan alkutekstijaksoa olematta höpsön camp tai päinvastoin kuivan nörttimäinen.
Elokuva on oudolla tavalla sympaattinen. Se vaikuttaa maallikon silmiin totuudenmukaiselta, mikä tekee entistä oleellisemmaksi sen seikan, että tämä leffa pitää nähdä kolmiulotteisena. Tavallinen rivikansalainenhan tuskin ikinä pääsee kiertämään Maata satelliittien etäisyydelle, joten Gravity 3D on siinä mielessä halpa tapa saada nauttia tällaisesta kokemuksesta. Koska elokuva on myös kuvattu oikeasti kolmiulotteisena, eikä vain muunnettu 3D:ksi jälkikäteen, sen näyttävyys on aivan omaa luokkaansa. Mutta Gravityn sympaattisuus, se muotoutuu tarinan varsinaisesta sisällöstä, joka on hyvin mietitty ja kytketty elokuvan visuaaliseen kieleen.
Gravity käsittelee itsensä voittamista ja periksi antamista. Amerikkalainen miehistö on lentänyt avaruuteen suorittamaan rutiininomaista tehtävää. Sen edetessä vanhemman astronautin (Clooney) epäilyjen mukaan kehnosti, omaa itseään rutiineihin paennut avaruusmatkailun keltanokka (Bullock) joutuu kohtaamaan painovoiman vedossa muutakin romua kuin itsensä. 3D tuo tarinaan – anteeksi banaali ilmaisu – syvyyttä tavalla, jota parhaimmillaan voisi kutsua alitajuntaan vaikuttavaksi. Gravity on omiaan herättämään katsojassa muitakin kuin pelon ja kauhun tuntemuksia. Elokuvan hahmoihin tämä auttaa samaistumaan tai ainakin leimautumaan varsin onnistuneesti. Jos liikutut helposti, varaa siis nenäliinoja mukaan. Samanlaista leikkiä katsojan tunteilla on onnistunut harjoittamaan vain hyvin harva toinen 3D-rainan tuottanut tiimi. Äkkiseltään mieleeni ei oikeastaan tule kuin Alfred Hitchcockilta 3D:nä harvemmin nähty Täydellinen rikos vuodelta 1954 – ja siitäkin varsinaisesti vain pari kohtausta, joissa jännityksen mestari ja kuvaajansa Robert Burks saivat juuri kolmiulotteisuutta hyödyntäen katsojan tiukemmalle kiinni elokuvansa hahmojen kokemuksiin.
Gravityn pituus on lähes poikkeuksellinen nykytrendin keskellä. Se on tismalleen niin pitkä (tai pikemminkin lyhyt) kuin tarinan tarve vaatii. Ei ole kymmentä sokerista päätöstä, ei turhia horinoita, joiden aikana katsoja kuukahtaisi hapettomaan tilaan. Hahmogalleriakin on minimissään. Kaiken huipuksi siitä nousee päähenkilöksi hahmo, jolla tutkimusten mukaan pitäisi ominaisuuksiensa perusteella olla heikohko vetovoima tämän ja monen muun toiminnallisen lajityypin peruskatsojiin. Mutta kuten ensimmäisessä Alien-elokuvassa, poikkeavuus on Gravitynkin tapauksessa vain plussaa. Eikä tuo poikkeavuus lopulta ole niin perinpohjaista kuin saattaisi kuvitella. Kuten sanottua, Gravity ammentaa tieteisgenren totutuista aineksista, mutta se tekee sen taiten. Tällaisen tempun seurauksena joku voi jopa ajatella kokeneensa Gravityn tapauksessa jotakin aivan uutta ja merkillisen upeaa. Itse väitän, ettei se tarjoa oikeastaan uutta, mutta huikeaa menoa kuitenkin.
