Vuosi Narniasta palaamisen jälkeen Pevensien sisarukset Peter (William Moseley), Susan (Anna Popplewell), Edmund (Skandar Keynes) ja Lucy (Georgie Henley) imaistaan metrotunnelin kautta takaisin taianomaiseen maailmaan. Yllättäen Narniassa onkin kulunut yli tuhat vuotta eivätkä asiat ole enää samalla lailla. Pevensiet tapaavat karkumatkalla olevan prinssi Kaspianin (Ben Barnes), jonka ilkeä setä, Miraz (Sergio Castellitto) haluaa tappaa Kaspianin saadakseen maan kuninkuuden itselleen. Peter, Susan, Edmund ja Lucy päättävät auttaa Kaspiania ja samalla puolustaa Narniaa kuten kuninkaiden ja kuningattarien kuuluukin.
Tuhannen vuoden kuluminen tuo Narniaan tummemman sävyn kuin aiemmin, ja elokuvan tekijätiimi on selvästi pistänyt kaiken pellin Velhon ja Leijonan jälkeen. Käsikirjoitus on Prinssi Kaspianissa selvästi kunnianhimoisempi, koska se on moniulotteinen: on fantasiaa, vahvoja tunteita ja sisarusrakkautta, jonkinlaista aikuiseksi kasvamista ja myös sitä tuttua toisen maailman taikaa. Ja koko hieno tarina supistuu lopussa olevaan hyvästely kohtaukseen, joka on niin kaunis ja ”katkeransuoloinen”, että tekisi mieli itkeä.
Susanin ja Kaspianin pieni romanssin poikanen on turhaksi ja tökeröksi haukuttu sivujuoni. Minun mielestäni siinä taas ei ole mitään vikaa, vaan paremminkin se muistuttaa katsojia siitä, että jopa Narnian kaltaisissa taikamaailmoissa on teini-iän ihastuksia. Toisaalta allekirjoittanut onkin heikkona romantiikkaan.
Ohjaaja Andrew Adamson saa lisää tunnetta ja syvyyttä C.S. Lewisin tuttuun tarinaan, ja hän myös onnistuu paneutumaan Pevensien lasten mieleen ja tuomaan heidän ajatuksensa ulos. Muutenkin Adamson on mielestäni tehnyt loistavaa työtä Narnia-elokuvien kanssa. Jos Prinssi Kaspian todellakin jää Adamsonin viimeiseksi Narnia-ohjaukseksi, niin kyllä mies saa olla ylpeä elokuvastaan.
Joiltakin osilta elokuva muistuttaa Taru Sormusten Herrasta -elokuvatrilogiaa. Ehkä eniten sävyltään ja muutama kohtaus ja repliikki ovat kuin suoraan TSH: sta. Jotenkin myös ohjaustyyleiltään Adamson ja Peter Jackson ovat samanlaisia. Molemmat ovat tarttuneet suureen haasteeseen, koska C.S. Lewisin ja J.R.R. Tolkienin kirjoista sanottiin ettei kummastakaan sarjasta saataisi ikinä tehtyä elokuvaversioita. Jacksonilla ja Adamsonilla on myös lahja saada näyttelijöistään kaikki irti.
Prinssi Kaspian tuo myös mukanaan muutamia uusia hahmoja. Peter Dinklagen roolisuoritus kääpiö Trumpkinina on loistava, ja ylpeilevän hiiren ääneksi Eddie Izzard on oiva valinta. Kun useimmat eläimet ovat animoitu näyttämään aidommilta kuin aiemmin, Aslanin kehityksessä on menty väärään suuntaan. Tietokoneella tehty Aslan on epäaidon näköinen kauniissa maastossa.
Geogie Henleyn ollessa Velhon ja Leijonan kiistaton tähti, Prinssi Kaspianissa parrasvalon varastaa elokuvan uusi kundi, Ben Barnes. Henley ei enää loistakaan niin paljon lapsellista viattomuutta ja naiiviutta, vaan karskin komea Barnes nousee elokuvan tähdeksi. Alussa tätä ei kylläkään uskoisi, mutta Barnesin suoritus paranee huomattavasti loppua kohden.
Oma lempihahmoni Susan, saa enemmän tilaa Prinssi Kaspianissa. Kun tytöt Velhossa ja Leijonassa joutuivat katsomaan vierestä poikien taistelua, saa Susan nyt osallistua poikien rinnalla taistoon. Olen aina pitänyt elokuvien vahvoista naisosista, jossa tytötkin pääsevät taistelemaan, eivätkä vain istu tornissa ja odota pelastusta. Anna Popplewell suoriutuu erittäin taidokkaasti taistelujaksoista ja pärjää hienosti Barnesin, Moseleyn ja Keynesin rinnalla.
Monista elokuvista ei näin voi sanoa, mutta Prinssi Kaspian on itse asiassa hieman parempi kuin kirja. Vaikka jossain vaiheessa kaksi ja puolituntinen elokuva voi tuntua liian pitkältä, ei sillä loppujen lopuksi ole mitään merkitystä. Prinssi Kaspian on aivan yhtä hyvä elokuva kuin Velho ja Leijona, ellei jopa parempi.
