Toisille vuoden elokuvatapaus oli Star Wars: Rogue One, toisille Captain America: Civil War. Meitsille ylivoimainen ykkönen oli hieman puskista ilmestynyt Shin Godzilla, joka aloitti hirviöiden kuninkaan neljännen virallisen (=japanilaisen) aikajanan Millenium-eran kaksitoista vuotta sitten päättäneen The Final Warsin jälkeen. Shin-aikakauden starttaava pläjäys saateltiin nousevan auringon maassa teattereihin ja kankaille suuren kohinan ympäröimänä, mutta Hollywoodin hallitessa viihdemarkkinoita länsimaissa ei täällä Pohjolan perukoilla ollut mitään toivoakaan saada filkkaa edes rajoitetulle teatterikierrokselle, kuten Yhdysvalloissa. No, oh well. Onneksi tänä päivänä ei enää tarvitse odotella kahdeksaa kuukautta ja vuokra-VHS:ää.
Kahden ohjaajan yhteistyönä syntynyt leffa noudattelee sarjan perinteitä eikä usuta muita monstereita mukaan vaan luottaa Ison G:n omaan persoonaan ja palauttaa uutta aikakautta käynnistäessään liskon takaisin rosmon rooliin. Tarina on entuudestaan tuttu; ihmiskunnalle ja meidän tuntemallemme tieteelle tuntematon ja selittämätön jättiläishirviö ilmestyy merestä ja alkaa rälläämään tietään Tokioon. Verilöyly ja sekasorto seuraavat. Se on raakaa peliä kun hevoset nai, siinä tanner ryskyy ja aitaa kaatuu.
Ishiro Hondan alkuperäinen Gojira-filmi vuodelta 1954 on iästään ja teknisestä kuluneisuudestaan huolimatta edelleen lajissaan ylittämätön creature feature, ja todella luihin sekä ytimiin hyytävän nihilistinen kauhupätkä ihmisyydestä. Sitä tehtäessä Hiroshiman ja Nagasakin iskuista oli alta kymmenen vuotta ja kylmä sota kävi kuumimmillaan, joten ikinuoren tarinan perusajatus henkilöityi ydinaseisiin ja niiden käyttöön realisoituen sitten kankaalla Godzillana. Tänä päivänä Diili-Donaldin ja setä Vladimirin kaltaisten hyväluontoisten herrasmiesten istuessa maailman mahtavimpien sotilasvaltioiden ydinasesalkkujen päällä Hondan filmi on ajankohtaisempi ja tärkeämpi kuin aikoihin, mutta siitä lisää toisella kerralla. Vuoden 2016 versio noudattelee alkuperäisteosta paitsi juonellisesti myös sisällöllisesti, mutta omaan aikaansa päivitettynä. Se on myös yleisilmeeltään valoisampi ja tuo teemojaan esille paikoittain lähes satiirisin keinoin välillä mustan huumorin puolelle luisuen, mikä onkin tehokas ja ilahduttava kerrontakeino.
Massatuhoaseiden ja sodan uhan sijaan ohjaajat Hideaki Anno ja Shinji Higuchi valjastavat ikonisen, monessa liemessä keitetyn ja monenlaisena keppihevosena vuosikymmenten saatossa käytetyn ”keskushenkilönsä” vertauskuvaamaan Japania muutama vuosi sitten iskenyttä maanjäristystä ja sitä seurannutta tuhoisaa Fukushiman ydinvoimalaonnettomuutta. Ja kyllä G muuten jumalauta rällääkin. Askel on painava ja hengitys höyryää, if you know what I mean. Kaupunki ottaa vastapalloon oikein kunnolla, ja modernin japanilaisen silmin täystuhon katseleminen tuskin voi olla tuomatta mieleen vuoden 2011 tapahtumia. Voin vain arvailla, mutta oletan, että kauheasti ei ehkä naurata. Ja voisin lyödä vetoa, että filkka pistää monen kyseisen kriisin läpi eläneen kysymään jälleen kerran voisiko vastaava luonnonmullistus iskeä meitä turpaan uudelleen, ja miten sen voisi estää?
Vaikka Suomi maantieteellisesti ajateltuna on melko hyvissä asemissa välttyäkseen suurimmilta järinöiltä, tsunameilta ja hurrikaaneilta (kopkopkop) ei kriisitilanteen, sen ratkaisun, seurausten selvittämisen tai varsinkaan ennaltaehkäisyn ajattelu meillekään pahaa tee. Raffisti kaksi kolmasosaa leffan kestosta vietetään paikallaan olevan kameran kanssa erilaisissa hallituksen kabinettihuoneissa, pääministerin toimistossa, virastotalojen käytävillä jne. Kontrasti on huikea ja hienosti rakennettu: ulkona maailma loppuu, sisällä sihteeriköt keittävät teetä ja pukumiehet skragat kireällä hirttäytyvät byrokratian koukeroihin miettiessään mitä tehdä. Asiantuntijat riitelevät, poliitikot tekevät politiikkaa hädänkin hetkellä ja kyvyttömyys päättää maksaa ihmishenkiä. Lisäksi suurvaltapolitiikka skulaa ja USA sekä YK jyräävät ”pikkumaan” päätöksentekijät hetkessä omaa etua ajaessaan. Tämä osa leffasta on lähes sen suurin valtti ja viiltävällä satiirilla osoitettu kritiikki osuu maaliinsa; Japanin hallituksen jahkailu, uskalluksen puute ja virhearviot vuonna 2011 maanjäristyksen jälkeen johtivat suuriin laiminlyönteihin esimerkiksi tsunamiriskiin varautumisessa ja reaktorionnettomuuden jälkeisissä toimissa. Filkan mainoslause alkuperämaassa oli ”Japani vs Godzilla”, yhtälö jossa Godzilla totuttuun tapaan edustaa luonnonvoimia. Jälki on jäätävää ja kammottavan todellista.
Shin Godzillan monsteridesign on ihan huippuluokkaa. Perinteiset nukke-efektit yhdistyvät harkiten käytettyyn CGI-tekniikkaan sulavasti ja homma toimii. Rohkea, mutta toimiva oivallus on myös G:n evoluutio, josta en halua enempiä spoilata. Oikeastaan ainoan miinuksen lyön Satomi Ishiharan esittämälle, poliittisessa shakissa Amerikan Yhdysvaltoja edustavalle japanilaissyntyiselle jenkkimimmille, jonka bimboilu hyppää muuten niin vakavastiotettavasta leffasta silmille erikoisen räikeästi. Kokonaisuutena kyseessä on suorastaan erinomainen elokuva ja mainio Godzilla-pätkä, suositellaan tutustumaan.
