Pyhäinhäväistys! Luke Skywalker (Mark Hamill) ei käyttäytynyt noin aiemmissa elokuvissaan! Ja Snoke (Andy Serkis) – hänen tarinankaarensa menee ihan väärällä tavalla. Pommien ei kuulu pudota avaruudessa, eikä avaruudessa myöskään oikeasti kuulu mitään – tämän leffan tekijät eivät ole tieteestä perillä ollenkaan. Klaffivirhe: Luke ottaa matsia pimeälle puolelle kääntyneen heebon kanssa kädessään valomiekka, jota hänellä ei pitäisi siinä vaiheessa enää olla. Toinen klaffivirhe: Luke seisoo liian kaukana Reystä (Daisy Ridley) heidän kohdatessaan ensimmäistä kertaa. On se muuten sitten kamala naikkonen tuo Rey, osaa käytellä voimaa ja aseita, vaikka mestari Yoda (Frank Oz) joutui opettamaan Lukelle jedioppeja ainakin X päivää Dagobahilla. Kapteeni Phasmalle (Gwendoline Christie), C-3PO:lle (Anthony Daniels) ja R2-D2:lle ei ole keksitty mitään järkevää tekemistä. Leffassa on liikaa huumoria, eikä se naurata kaikkia. Ääniraitakin on pielessä, yhdestä kohtauksesta puuttuu ääni täysin! (Kannattaa tarkistuttaa korvat, sillä ääni ei ko. kohtauksessa katoa, vaan vain vaimenee rajusti.)
Star Wars: The Last Jedi herättää mielipiteitä. Edellinen kappale on kokoelma niistä eräitä negatiivisimpia, joihin olen verkossa törmännyt. Useimmat kommenteista saivat minut miettimään leffan jälkeen, moniko mielipiteistä on oikeastaan trollien näpeistä lähtöisin ja kuinka moni sellaisilta katsojilta, jotka ovat yli 2,5 tunnin elokuvan aikana sivuuttaneet jotain oleellista tyhjentäessään välillä virvoitusjuoman ansiosta täyttynyttä rakkoaan WC:ssä tai keskittyessään liikaa mässyihinsä tai vaikkapa kännykkäänsä. Vaikka elokuva on toistaiseksi sarjansa pisin, siinä on kommenteista päätellen selvästi niin kova tahti, että katsojalta voi mennä ohi jotain, jos hän katoaa hetkeksi penkin alle hamuamaan kadonnutta karkkipussiaan. Jotkin närää herättäneistä asioista ovat tulkittavissa toki taiteellisiksi valinnoiksi, joista voidaankin olla montaa mieltä: esim. läpipahasta Snokesta ei ole haluttu tehdä vain uutta Palpatinea, leffasarjassa aiemmin esiintynyttä pirullista ketkuilijaa. Aivan täydellisesti yritys ei tässä tapauksessa onnistu, mistä voi osaltaan ”kiittää” elokuvasarjan nykyistä massiivisuutta.
Vähän samaan tapaan kuin vaikkapa Mannerheim tai Urho Kekkonen, on Star Wars jotain sellaista, jonka kanssa pitää edetä tietyllä tavalla, tai muuten saa vihat niskaansa. Hyvä esimerkki on ohjaajakaksikko Phil Lord & Christopher Miller, joka sai kenkää Solo: A Star Wars Storysta lehtitietojen mukaan hyvin suurten näkemysristiriitojen takia.
The Last Jedin käsikirjoittaja-ohjaaja Rian Johnson on pyrkinyt onnistuneemmin hyvin lähelle George Lucasin vuosikymmenten takaista tyyliä. Tämä ilmenee mm. siinä, kuinka ns. juustoista avaruusfantasiaa The Last Jedi oikeastaan on. Lintumaiset porgit hyppivät syrjäisen planeetan luonnossa hellyttävinä kuin Jedin paluun ewokit, mutta osaavat toki muutakin – ihan kuin ewokitkin. Jos Lucasin dialogia on joskus moitittu, tässäkin hahmojen vuoropuhelu on välillä naurettavuuden rajamailla. Ikääntynyt Luke vaikkapa kuulostaa Reylle sanaillessaan niin kliseiseltä vanhalta ukolta, että irvistyttää. Ja jokuset hahmoista osaavat tiukan paikan tullen ratkoa tilanteen taidoilla, joiden oppimisesta katsojalle ei ole missään vaiheessa tarjottu perusteellista selontekoa. Esimerkiksi Oscar Isaacin Poe Dameron on puheiden mukaan huippupilotti, vaikka tämän uuden trilogian ensimmäisessä rainassa kyseinen haalarihemmo onnistui heti kättelyssä romuttamaan aluksensa. Ja John Boyegan loikkari Finn puolestaan osaa käyttää kaikkia aseita lennosta sekä tuntee kaikki vastapuolen alukset kuin omat perstaskunsa, vaikka hän antaa myös ymmärtää olleensa aiemmin lähinnä siivooja. Alkuperäistä Star Wars -trilogiaa ei paljon tarvitse kaivella löytääkseen yhtä juustoisia vastineita: känniputkensa kesken muina miehinä pelätyn imperiumin alukselle tunkeutuva salakuljettaja, maalaispoika, joka nielee yhdeltä istumalta kaiken sen, mitä tuntematon erakko hänelle ilman valokuvia tai muita vahvoja todisteita kertoo hänen isästään ja kohtalostaan jne.
Toisaalta Johnson on onnistunut sisällyttämään elokuvaansa myös omaa ääntään, mitä voi olla ensin vaikea tiedostaa, mutta tarkemmalla tarkastelulla sen voi huomata kaikuvan kaiken kuvissa nähdyn takana. Hänen aiempi elokuvansa, Looper, osoitti, että Johnsonilla on esim. kykyä hyödyntää karismaattisen staran tähtistatusta, mutta kykyä myös kutittaa nuoremman polven näyttelijästä esiin jotain sellaista, mikä tyydyttää yleisön tarpeita. The Last Jedissä Johnson antaa Star Wars -leffasarjan vanhoille ikoneille kunniakkaan siirtymän kohti trilogian päätösosaa. Tarkoittaako se kuolemaa, voittoa vai mitä, riippuu hahmosta, eikä lopputulosta voi oikeastaan kummemmin kommentoida pilaamatta yllätyksiä. The Force Awakens -elokuvasta startanneen uuden trilogian esittelemät keskushahmot – Poe, Rey. Finn ja Kylo Ren (Adam Driver) – puolestaan saavat kukin ns. enemmän lihaa luidensa päälle ikonien rinnalla.
Elokuva kärsii jonkin verran siitä faktasta, ettei pitkässäkään rainassa silti ole yhtä paljon tilaa kasvattaa hahmoja kuin monen tunnin TV-sarjassa. Niinpä massiivisesta hahmojoukosta esim. Poe ja Finn jäävät edelleen vaille varsinaista syvyyttä, kun taas pimeää puolta isolla kauhalla maistanut Kylo Ren muuttuu entistä kiinnostavammaksi tempoillessaan pahan ja hyvän ristivedossa. Kaukaiselta hiekkaplaneetalta seikkailuun tempautuneen tomeran Reyn Johnson jättää taistelemaan järjen ja tunteen kanssa. Uuden trilogian ensimmäisestä osasta alkaen katsojat ovat odottaneet, joko mystisen menneisyyden omaavan Reyn historiasta paljastuisi jotain mullistavaa. Osa uskonee tämän leffan nähtyään, että paljastus on jo tehty, mutta ehkäpä totuus kuullaan sittenkin vasta trilogian päätösosassa. Tähän tietysti joku älähtää, että Kylo Ren kertoi sen jo selvästi ääneen Reyn kohdatessaan, mutta niinhän pahat sithit ovat franchisen tarinoissa kylväneet pimeän puolen siemeniä muihin ennenkin.
Sisällöllisesti The Last Jedi on elokuva, joka alkuperäisen Star Wars -trilogian keskimmäisen osan, Imperiumin vastaiskun, tavoin vaatii sitä, että katsoja on nähnyt (vähintään) edeltävän osan leffasarjasta, ja palaa katsomaan myös seuraavan osan. Toki tarinaan voi yrittää hypätä myös kesken kaiken, mutta The Last Jedistä jää silloin helposti ymmärtämättä, mitä tuskaa nuori Kylo Ren on aiheuttanut, miksi kenraali Leia (Carrie Fisher) on asemassaan, miksi hän pystyy niihin tekoihin, joita hänen nähdään tekevän (tosin monista kommenteista päätellen hänen kykynsä saattavat sittenkin tulla yllätyksenä, sillä niitä ei ole suorastaan hierottu katsojan naamaan aiemmin) ja miksi Rey hengailee sen karvaisen otuksen kanssa, jota esittää Joonas Suotamo. Seuraavan elokuvan puolelle taas jää paljon mielenkiintoista selvitettävää. Yksi sellaisista seikoista on Leian kohtalo, sillä Carrie Fisherin roolin piti olla jatkossa isompi, ja sitä tämä leffa selvästi petaa, mutta näyttelijän äkillinen ja valitettava kuolema vaatii nyt todellisia ponnisteluja jatkumon onnistumisen eteen. Oli silti kaunis ele The Last Jedin tekijöiltä, ettei Fisherin varsin onnistunutta osuutta tässä elokuvassa muutettu kuolinuutisen jälkeen.
Visuaalisesti The Last Jedi on uskollinen franchisen vanhalle tyylille. CGI:n käyttö pistää silmään pahimmin leffan avaruushevosissa ja kristalliturkkisissa ketuissa. Mutta muuten jopa siinä esitelty kasinoplaneetta näyttää ja kuulostaa ns. oikealta, eli tässä tapauksessa kuin hienostoversiolta siitä baarista, josta Luke muinoin etsi Kenobi-papparan kanssa kyytiä kauas pois. 3D-versiona elokuvaa katsoville on lisäksi tarjolla kunnolla syvyyttä kuviin ja niistä hienovaraisesti ulos ponnahtavia elementtejä Reyn rakkaasta kepukasta Adam Driverin nenään. Hienovaraisuus tarkoittaa, että efekti on pääasiassa miellyttävä, ja lisää rainan immersiota. Korkeakulttuuria tämä elokuva ei ole, mutta alagenressään onnistunut tuotos.
