Stanley Kubrick on yksi tunnetuimmista elokuvaohjaajista, ja siitä harvinainen, että on myös oikeasti todella hyvä ohjaaja. Tarkemmin sanottuna Kubrick oli ainutlaatuinen taiteilija, joka tosin ei käyttänyt aseenaan pensseliä ja kangasta, vaan kameraa ja (valko)kangasta. Miehen uralta löytyy vaikka minkälaisia elokuvia, joista suurelle yleisölle tunnetuin on ehdottomasti ”Hohto”, mutta heti perässä seuraavat miehen parhaat elokuvat: ”Full Metal Jacket” ja ”Kellopeli Appelsiini”, joista ensimmäinen on parhaita sotaelokuvia ja jälkimmäinen – jollei maailman paras – niin ainakin ohjaajansa paras elokuva.
1960-luvulla Stanley Kubrick oli tehnyt lopullisen läpimurtonsa ”Tohtori Outolemmen” myötä. Vuosikymmenen lopulla hän julkaisi myös erään oudoimmista koskaan tehdyistä elokuvista, ”2001: Avaruusseikkailun”, joka sai seuraajansa kolmen vuoden kuluttua. Alusta lähtien Kellopeli Appelsiini osoittaa olevansa täysin erilainen elokuva; verrattuna ”2001: Avaruusseikkailun” lopetukseen, jossa tähtilapsi katselee maailmaa uteliaasti, ylemmyytensä ymmärtäen mutta silti lempeästi, ei Kellopeli Appelsiinin alku voisi olla erilaisempi. Se alkaa Alex De Largen (Malcolm McDowellin upea roolisuoritus) painajaismaisella virnuilulla ja mielipuolisella tuijotuksella. Hitaasti kamera perääntyy ja pahaenteisen upeasti väristyksiä synnyttävän musiikin säestyksellä Alex aloittaa elokuvahistorian hienoimpiin kuuluvan monologinsa. Ymmärrys on vaihtunut täydelliseksi kyvyttömyydeksi ymmärtää toisen kärsimystä, uteliaisuus mielipuoliseksi sadismiksi ja muita ihmisiä mittaamattomasti ylempi olento on vaihtunut alkukantaiseen, mielihalujensa vietävänä olevaan psykopaatiksi. Toisaalta, Kellopeli Appelsiini voidaan nähdä kokonaisuutenakin myös ”2001: Avaruusseikkailun” temaattisena jatkeena. ”2001: Avaruusseikkailu” oli elokuva ihmisyyden ja inhimillisyyden synnystä, eikä ole väärin tulkita elokuvan sanomaa lopulta toiveikkaaksi. Kellopeli Appelsiini sen sijaan on kertomus inhimillisyyden täydellisestä puutteesta ja siitä seuraavasta ihmisyyden menetyksestä.
Koko Kellopeli Appelsiinin keskuksessa on Alex De Largen hahmo. Kubrick osoittaa hänen mielihalujensa ja sadistisen huvittelunsa väistämättömät seuraukset, muttei myöskään epäröi näyttää hänen sisällään olevaa nuoruuden epävarmuutta ja voimattomuutta. Näistä seuraavaa heikkouden tunnetta Alex peittää ultraväkivallalla, mikä on hänen huvitustensa kohteiden kannalta vähemmän miellyttävää. Aikanaan Kellopeli Appelsiini shokeerasi väkivaltansa peittelemättömällä näyttämisellä, mutta nykyään elokuvassa nähtävä väkivalta on visuaalisesti melko kesyä. Sen sijaan henkisellä tasolla Kubrick kyllä osaa luoda erittäin häijyjä tilanteita, ja varsinkin alussa nähtävä tapporaiskaus, jossa päästää katsojan sen osapuolten mieleen sisälle, on tässä suoraan tunteisiin vaikuttavuudessaan niin vastenmielinen, että voittaa karmivuudessaan helposti esimerkiksi kannibaalielokuvien mässäilyt jotka luottavat pelkkään graafisuuteen. Voitaneen sanoa, että Kubrick on tehnyt elokuvastaan ehkä jopa kaikkien aikojen toiseksi julmimman elokuvan, josta vain Ruggero Deodaton ”Talo puiston laidalla” kymmenminuuttisen alistamiskohtauksensa voimalla menee ohitse.
Kokonaisuutena Kellopeli Appelsiini koostuu tavallaan kolmesta osasta. Ensimmäinen osa kuvaa Alexin ryöstöretkiä, luoden shokeeraavalla väkivallallaan pohjan seuraaville osille. Mutta kukaan ei selviä rangaistuksetta, kuten Alex saa toisessa osassa huomata joutuessaan vankilaan ja lopulta uudentyyppiseen rangaistukseen, joka parantaa ihmisen pahuudesta. Mutta kuten kolmannessa osassa nähdään, parannus ei ollut aivan sellainen kuin kaikki olettivat. Ihminen on ihminen, vaikka häneltä puuttuisivatkin normaalisti inhimillisenä pidetyt ominaisuudet. Mutta kun häneltä viedään nämä ominaisuudet, ja keinotekoisesti istutetaan tilalle pakko toimia inhimillisesti, hän lakkaa olemasta ihminen. Tämän saa huomata myös Alex, josta tulee tahdoton ”vihannes” (appelsiini) jota muut voivat määräillä mielensä mukaan, soittaa kuin kellopeliä. Kolmas osa onkin kuin ensimmäinen käänteisenä, Alex on muuttunut uhriksi, joskin hyvin toisentyyppiseksi kuin omat uhrinsa.
Kubrick on ohjannut jälleen todella hienon elokuvan. Hienointa elokuvassa on sen objektiivisuus: Kubrick ei selittele mitään, ja vaikka elokuva vetoaakin sekä älyllisellä että tunnetasolla, riippuu katsojasta, miten hän elokuvan vaikutuksen kokee. Elokuva tunnetaan myös sen surrealismista ja tarkoituksellisesta teatraalisuudesta, joka on mielestäni Kubrickilta (jälleen kerran) nappiratkaisu. Vertailua ”2001: Avaruusseikkailuun” voidaan jälleen tehdä: ”2001: Avaruusseikkailu” oli ulkoasultaan realistisimpia koskaan tehtyjä elokuvia, mutta tapahtumiltaan viime kädessä fantastinen. Kellopeli Appelsiini on surrealistinen, mutta tapahtumat eivät voisi olla realistisempia. Kellopeli Appelsiinin maailma on kyyninen, paha – ja ennen kaikkea niin realistinen, ettei siitä haluaisi itseään tunnistaa. Oma tulkintani elokuvan surrealismista on, että tarinan kertojana toimiva Alex muistaa kaukaisemmat tapahtumat vääristyneesti ja seksuaalisten fantasioidensa värittyminä. Uudemmat tapahtumat ovat mielessä vielä selvempiä, kuten loppua kohden vähenevä teatraalisuus osoittaa.
Kellopeli Appelsiini on taide-elokuva sanan varsinaisessa merkityksessä: moraaleja kumartelematon, omaperäinen, väkivaltainen, shokeeraava ja sekä älyllisellä että tunnetasolla puhutteleva elokuva, joka ei ole vuosien saatossa vanhentunut vähääkään, vaan on kannanotoltaan ja sisältämiltään moraalisilta kysymyksiltään ajankohtainen edelleen. Epäilemättä eräs kaikkien aikojen hienoimmista elokuvista.
