Kerrottakoon heti alkuun, että romanttiset draamat ovat haasteen edessä joutuessaan katseluuni. En ole luultavasti sitä optimaalisinta kohderyhmää, minkä lisäksi kyseisen tyylilajin elokuvat voivat menettää minut otteestaan hyvin helposti liialla kliseisyydellä ja sotkeutumalla omaan siirappisuuteensa. Näiden sudenkuoppien välttämiseen ja liikuttamaan, saati itkettämään kykenevien filmien joukko on omien kokemuksieni mukaan pieni, mutta sitäkin terävämpi. Tähän suoraan sydämeen pistävien kerhoon pyrkii myös eteläkorealainen More Than Blue.
Kyseessä on Won Tae-Yeon esikoisohjaus, johon hän on myös kynäillyt käsikirjoituksen. Tarinan keskiössä ovat K (Kwon Sang-Woo) ja Cream (Lee Bo-Young). Nämä lapsuudessaan orvoiksi jääneet nuoret aikuiset tapasivat toisensa lukiossa, ja ovat siitä lähtien muodostaneet omintakeisen ystävyyssuhteen. Yhdessä asuvista ystävyksistä ensin mainittu on rauhallinen ja hyväsydäminen radiotuottaja, jälkimmäinen puolestaan päällisin puolin jopa kylmä, mutta sisältä lempeä laulujen sanoittaja, jolle tilannetaju on ajoittain hyvin vieras käsite. Draamaa saadaan sitten K:n rakkaudeksi kasvaneista tunteista Creamia kohtaan, joita hän ei voi näyttää, koska on vakavasti sairas. Creamilta syöpäsairauden salannut K haluaa yksin jäämistä pelkäävän ystävänsä löytävän tilalleen uuden kumppanin, mikä tässä tapauksessa tarkoittaa aviomiehen hankintaa.
Elokuvan alkupuoli ei ihan onnistu vakuuttamaan. Myöhempään verrattuna sivuhahmoja pyörii mukana paljon (K:n ja Creamin tarina on pitkälti melko merkityksettömän hahmon kertomaa) ja mukaan sotketaan hieman musiikkiteollisuuden kiemuroita. Tämä jättää hieman sekavan olon, eikä juoni vaikuta eroavan massasta oikeastaan ollenkaan. Leffa lähtee kuitenkin yllättäen lentoon loppua kohti mentäessä. Löysästi alkanut juoni nousee teoksen suurimmaksi vahvuudeksi onnistuen yllättämään pariin otteeseen loistavasti. Kevyen tunnelman vastapainoksi saadaan mukaan myös synkkyyttä, ja tapahtumien huomattava tiivistyminen pitää kokonaisuuden hyvin kasassa. Elokuvassa ei myöskään sorruta väkisin itkettämiseen, vaan iloa ja surua aiheuttavat kohtaukset voidaan laskea teoksen todellisiksi ansioiksi.
Itselleni jo tutuksi tulleeseen korealaiseen tyyliin näyttelijävalinnat ovat tässäkin onnistuneita. Sang-Woon hieman surumielinen tulkinta kohtaa kauniin Bo-Youngin luonnollisuuden upeasti, mutta muistakaan näyttelijäsuorituksista ei valittamista löydy. Pidän myös siitä kuinka elokuva onnistuu muuttamaan suhtautumista tiettyihin hahmoihin juonikiemuroiden myötä. Ohjaaja-käsikirjoittaja Tae-Yeon tuntuu päässeen vauhtiin vasta luomistyönsä puolivälissä, sillä heikkoa alkua ja muutamaa myöhemmin tapahtuvaa, hieman kornia kohtausta lukuun ottamatta lopputulos on erittäin tyylikäs.
More Than Blue käsittelee tuttuja teemoja, kuten mitä ihminen on valmis tekemään rakastamansa henkilön hyväksi, mutta toteuttaa sen raikkaalla otteella. Ennen kauniin loppukappaleen (musiikki on muutenkin elokuvassa onnistunutta) alkamista tapahtuvaan lopetukseen suhtautuminen jää paljon katsojasta itsestään riippuvaiseksi, ja jättää kokonaisuudesta miellyttävän jälkimaun ilman turhaa imelyyttä.
Ja sitten vielä vastaukset niihin tärkeisiin kysymyksiin:
Onnistuiko elokuva liikuttamaan?
– Ehdottomasti.
Onnistuiko elokuva jopa itkettämään?
– En tunnusta.
