Umpeen kuluneen vuoden Oscar-gaalassa päähuomion keskipisteenä pyörii sotadraama The Hurt Locker, mutta sota-aiheeseen pureutuva ja myös vuonna 2009 markkinoille ilmestynyt draamaelokuva The Messenger pesee sillä pöytää lähes jokaisella osa-alueella. Leffa pureutuu nuoren sotasankarin, kersantti Will Montgomeryn (Foster) viimeisiin kuukausiin palveluksessa, jolloin hän saa määräyksen astua suruviestin toimittajaksi kaatuneiden sotilaiden perheille. Oppi-isänä uudessa ammatissaan hänelle toimii umpisovinisti kapteeni Tony Stone, eikä aikaakaan kun Will joutuu pohtimaan eettisiä päätöksiä kiinnostuttuaan eräästä leskirouvasta.
Kyseessä on erittäin vahva ja huippuonnistunut draamapakkaus, täydellinen sellainen – vuoden 2009 paras elokuva. Se ei ole idealtaan normaalia erikoisempi, mutta ohjauksen suorittanut ja yhdessä Alessandro Camonin kanssa tarinan ja käsikirjoituksen rustannut Oren Moverman on onnistunut luomaan saumattoman kokonaisuuden koskettavaa kuvausta ja toinen toistaan intensiivisempiä kohtauksia. Juurikin yksittäiset otokset ovat elokuvan parasta antia, osa niistä on todella riipaisevia ja sanoinkuvailettoman upeasti toteutettuja. Moverman suoritti debyyttiohjauksensa tämän teoksen myötä, ja täytyy vain ihailla miehen otetta ja kykyä luoda dramaattisia kohtauksia. Käsikirjoituskin soljuu hyvin sujuvasti ja mielenkiintoisesti eteenpäin, linkittäen nämä merkittävät kohtaukset täydellisesti yhtenäiseksi kokonaisuudeksi.
The Messenger koostuu pääasiassa keskeisimmissä rooleissa näyttelevien Willin ja Tonyn itkuntäyteisistä vierailuista pahaa-aavistamattomien omaisten luokse, kuin myös yleensä kahden henkilön välisistä antoisista keskusteluista ja tarinankerrontahetkistä. Henkilöhahmojen välisien suhteiden eteenpäin vieminen ja kehittäminen sujuu ohjaajalta loistavasti ja luontevasti. Harvoin jenkkilässä onnistutaan tekemään mitään näin kaavoihin kangistumatonta, aitoa ja mukaansatempaavaa. Kohtauksiin ja tunnetiloihin suorastaan hukkuu kesken katselukokemuksen, niin nautittavan syviä ne ovat.
Vähintäänkin Oscar-ehdokkuuden pääroolistaan olisi ansainnut Ben Foster, joka tekee yhden vuoden vakuuttavimmista suorituksista sodankokeneena sotilaana ja sydämellisenä kansanmiehenä. Miehelle annetaan mahdollisuus loistaa ja varsinkin päätöspuolen kohtauksissa Foster pääsee näyttämään todellista osaamistaan. Hieno tunnenäyttelijä sopi rooliinsa täydellisesti. Woody Harrelson puolestaan nappasi parhaan miessivuosan Oscar-ehdokkuuden omasta roolistaan, ja vetääkin roolinsa sosiaalisena sovinistinpaskana loistavalla otteella. Hänestä ei kuitenkaan loppujen lopuksi tehdä sitä katsojien inhokkia, johon hän muutaman ensimmäisen kohtauksen jälkeen oli jo ajautumassa. Monipuolista ja aidontuntuista näyttelemistä myös häneltä. Samantha Morton yltää leskirouvan roolissaan vähintään samalle tasolle kuin kaksi aiempaakin, ja tuo keittiökohtaus on kyllä naiselta niin jäätävän upeaa eläytymistä, ettei voi kuin ihailla ja arvostaa.
Myös yhden viime vuosien kauneimmista ja intohimoisimmista seksikohtauksista sisältävä elokuva kannattaa tsekata heti kun siihen mahdollisuus vain syntyy. Jo pelkästään sen faktan takia, että Oren Moverman tulee nousemaan tämän teoksen vakuuttavuustason perusteella vielä suureksi ohjaajaksi, enkä malta odottaa hänen tulevia tuotoksiaan.
