Mr. Birchum julkaistiin jokin aika sitten oikeistomielisiä jenkkikonservatiiveja nuoleskelevaan mediasisältöön erikoistuneessa Daily Wire Plus -suoratoistopalvelussa. Sarjan itsensä historia kuitenkin ulottuu konseptitasolla aina 1990-luvun puoliväliin asti, ajatuksena ehkä kauemmaksikin. Alkujaan vanhan hyvän ajan känkkäränkkä ja Vietnam-veteraani herra Birchum seikkaili koomisena sivuhahmona radiojuontaja Adam Chapallan juontamassa ohjelmassa, mutta ajan mittaan päätähden kunnianhimo komediansa suhteen kasvoi aina vain turpeampiin mittoihin: vuoden 2011 tietämillä Chapalla tarjosi jo kokonaista animoitua televisiosarjaa Foxille. Yllättävänkin onnistuneesta pilotista huolimatta projekti lensi suoralta kädeltä lähimpään jäteastiaan muhimaan aina meidän päiviimme asti. Hollywoodin markkinointijargonia käyttääkseni: Mr. Birchum on ollut ”tekeillä” lähes 20 vuotta, joten sarjan on oltava tosi hyvä.
Jo ensimmäisen episodin ensimmäiset minuutit riittävät kertomaan kaiken olennaisen Chapallan hengentuotoksen tyylistä ja laadusta: kyseessä on ilmiselvä Simpsoneja, Kukkulan kuningasta ja erityisesti Family Guyta apinoiva ”aikuisille” suunnattu piirrossarja Birchumin keskiluokkaisesta perheestä. Hank Hillin tavoin myös herra Birchumilla on vaikeuksia sopeutua omaan aikaansa, Familyn Guyn tapaan lähes joka toinen vitsiksi tarkoitettu leiskautus on joko takauma tai kohtaus leikkaa muuten vain muualle. Eräässä kohtaa esimerkiksi vinoillaan vegaaneille näyttämällä susia raatelemassa vegaania lajitoveriaan. Fiksummassa sarjassa vitsiä olisi pohjustettu esimerkiksi korostamalla, kuinka muut sudet ovat lopen kyllästyneitä vegaanisuden jatkuvaan itsekorostukseen ja moraaliposeerauksen, eivätkä nämä vain suin päin hyökkää tämän kimppuun. Birchumin luotaantyöntävän kyynisessä ja ilkeässä maailmassa pelkkä vegaanius on häpeä ja rikos.
Mr. Birchumin nimihenkilö on liberaaleille haihattelijoille kaapin paikan näyttävä sekä kaikkea uutta ja modernia inhoava puukässätyön ope. Omassa maailmassaan kaikki rakastavat Birchumia ja ovat lähtökohtaisesti tämän kanssa samaa mieltä, jostain syystä. Birchumin ”arkkivihollinen” on tyypillistä 2010-luvun alun hipsteriä muistuttava poliittisesti korrekti kouluavustaja ja Star Wars -fani. Mikäli lukija ei vielä ole asiasta perillä, jälkimmäinen on koko sarjan punchline ja kuittailun aihe. Heti ensimmäisessä jaksossa Birchum nälvii kouluavustajaa homoksi, lapset heittelevät miestä roskilla, myöhemmin hahmolle kuittaillaan tämän raittiudesta, ym. mukavaa aikuista vitsintynkää, aivan kuin Daily Wiren töräys olisikin tarkoitettu vain lietsomaan vallitsevaa polarisaatiota sekä rahastamaan yleisellä vihanpidolla klassisten kuolemankauppiaiden ja Basil Zaharoffin hengessä.
Toisin sanoen Mr. Birchumin herättämät ensivaikutelmat ovat kaikkea muuta kuin positiivisia. Sarjan edustama ehdottoman oikeistokonservatiivinen maailmankuva ei näytä kannustavan muiden ihmisten ymmärtämiseen, minkäänlaiseen kristilliseen tai etenkään anteeksiantoon, lähinnä loputtomaan konfliktiin, mustavalkoisuuteen ja yleiseen pysähtyneisyyteen. Huvittavinta sarjan provosointiyrityksissä on, että ne ovat kauttaaltaan niin kevyttä ja pinnallista kamaa vaikkapa mainittuihin plagioinnin kohteisiin verrattuna, ettei vähästä örvellyksestä ole edes tykötarpeiksi. Ajankohtaiseksi tarkoitetusta naljailustaan huolimatta sarja itsessään tuntuu moninkertaisesti vanhentuneelta: Birchumin Vietnam-veteraanin keski-ikää lähestyvä hahmo oli kulahtanut ja epäuskottava jo 2000-luvun alussa, mutta sarjan maailmassakin eletään vielä Angry Birdsin ja ensimmäisten nettistriimaajien aikaa. Vaivaa ei siis viitsitty nähdä edes alkuperäisen Fox-version käsikirjoituksen päivittämiseksi 2020-luvulle.
Provokatiiviseksi ja kohauttavaksi tarkoitetussa Mr. Birchumissa loukkaavinta on mielestäni enintään animaation, käsikirjoituksen ja ääninäyttelyn taso. Animaation saralla tekijät vain seurasivat vallitsevaa trendiä riisua aikuisille suunnatusta sarjasta kaikenlainen oma ilme ja luovuus – ja silkkana katsomiskokemuksena lopputulos onkin puisevuudessaan ja persoonattomassa ankeudessaan lähempänä radiokuunnelmaa kuin visuaalista taidemuotoa. Mukaan eksyneillä niminäyttelijöilläkään (mm. Patrick Warburton, Danny Trejo, Roseanne Barr, Megyn Kelly, etc.) ei tunnu olevan sarjan kuluessa sen enempää rutiinia kummempaa tunteen paloa tai järjellistä sanottavaa, tiettävästi viimeinenkin palkattiin hommaan vain koska Chapalla oli tähän henkilökohtaisesti ihastunut. Monessa kohtaa sarjaa katsoessani palasinkin mielessäni paljon hauskempien ja älyllisempien tuotosten pariin muistelemaan kuinka Hank Hill yritti vilpittömästi opettaa koululaisille oikeasti tarpeellisia taitoja, kaikkia South Parkin osuvia poliittisia ja kulttuurisia piikkejä sekä kuinka eräässä Family Guyn jaksossa Stewie oppi kohtaamaan pelkonsa.
Mr. Birchum on häpeällistä tekoa niin poliittisena täsmätuotteena kuin piirrettynä viihteenäkin. Mikäli sarjan tekijöiden tarkoitus oli edes etäisesti esittää omat arvonsa jotenkin positiivisessa tai haluttavassa valossa, on projektissa epäonnistuttu lähestulkoon legendaarisella tavalla. Toisaalta taas, jos Mr. Birchumilla sarjalla koetettiin esittää konkreettista kritiikkiä tai repiä halpaa julkisuutta kuvitteellista tai aitoa vastapuolta ärsyttämällä, on tässäkin mielessä läpeensä lässyn ja matalamielisen sarjan kohdalla epäonnistuttu surkealla tavalla. Daily Wire tuskin tarkoittikaan tätäkään vähää muuksi kuin halvaksi eksploitaatioksi ja rahastukseksi, mutta lopulta nuivinkin oikeistokonservatiivi taisi haistaa lietelannan hajun ja vetäytyä mieluummin takaisin kotiluolaansa nauttimaan enintään viinakaapin sekä itsensä viisaasta seurasta. Lisää Birchumia tuskin on siis luvassa.
