Antiikkikauppias Jesus Gris (Federico Luppi) löytää enkelipatsaan sisältä yllätyksen, nimittäin pienen mekaanisen vekottimen. Aparaatin sisällä asuttaa loinen, joka pistoksensa avulla voi taata laitteen käyttäjälle ikuisen elämän. Vastapalveluksena ruumiinnesteitä käyttäjäänsä jättävä ötökkä vaatii vain hieman verta – ja ihmisyyden. Laitetta vahingossa käyttävä Jesus huomaa pian olevansa sen vanki, ja alkavansa karttaa auringonvaloa ja himoita verta janonsa tyydyttämiseen. Samalla laitteesta ovat kiinnostuneet muutkin, elämälleen lisäaikaa kaikin keinoin tavoitteleva liikemies (Claudio Brook) ja hänen poikansa (Ron Perlman).
Ikuinen elämä saattaa ensi alkuun kuulostaa kivalta asialta, mutta onko se ihmisyyden arvoista? Ikuinen elämä onkin – kuten Cronos huomauttaa – kokonaan toinen elämä, jota varten pitää syntyä uudelleen, kuoria kuolevaisuuden kerros pois uuden tulevaisuuden tieltä. Vaan onko muutos tavoittelemisen arvoinen? Uudelleensyntymisteemaa käsitellään ehkä hieman konservatiivisen kuuloisesti kristinuskon kautta, mutta toisaalta elämämme moraalia määrittävän uskonnon kautta päästään myös hyvin kauniisti ihmisyyden jäljille. Kristillisiin tarinoihin on lukuisia yhtymäkohtia, mutta joidenkin hahmojen nimiä, muutamaa repliikkiä tai lavastetta lukuun ottamatta turhaan alleviivailuun ei sorruta. Aihe kulkee koko elokuvan läpi mukana, mutta miellyttävästi taustalla.
Ikävä kyllä idea ihmisyyden arvostuksesta latistuu jonkin verran siihen, ettei laitteen käytön jatkaminen ole aivan kiinni käyttäjän tahdosta vaan kemiallisesta addiktiosta, joka syntyy pistoksessa erittyvän nesteen kautta. Olisi mielenkiintoista seurata Jesuksen sisäistä kamppailua, jos aparaatti sitoisi käyttäjänsä itseensä vain henkisesti. Nyt pahan vastapainona on sen sijaan kuolemaisillaan oleva bisnesmies, joka on vähän turhankin suoraviivainen pahuudessaan. Hänen aikeitaan ei tuoda esille, mutta laitteen etsimiseen käytetyt keinot eivät kovin positiivista kuvaa herrasta maalaile.
Lopulta kukaan ei tunnu olevan vapaa tai muuttumaton. Jokainen hahmo on sidottu kuolevaiseen maailmaan, ja pakkomielteet ottavat elämältä vallan. Kun Jesus saavuttaa näennäisen vapaan elämän, side ikuiseen elämään antavaan laitteeseen säilyy. Vastaavasti hänen vaimonsa (Margarita Isabel) voivottelee liikakiloja, ja Ron Perlmankin on huolestunut ulkomuodostaan. Kojeen sisällä asustava parasiittikin on kytketty symbioosiin pienen koneiston kanssa. Ainoa todellinen vapaa hahmo näyttää olevan Jesuksen lapsenlapsi (Tamara Shanath), joka seuraa tapahtumia. Ikävä kyllä mykänpuoleinen hahmo jää todellakin sivustatarkkailijaksi, jopa alikäytetyksi ja ohuenpuoleiseksi.
Cronos ei ole vampyyriasetelmistaan huolimatta suoranaisesti kauhua – sanan ‘vampyyri‘ suuntaan ei edes vihjata -, mutta muistuttaa silti miellyttävästi vanhoja kauhuklassikoita, jotka eivät hae tehoaan väkinäisestä, halpa-arvoisesta perussäikyttelystä. Tunnelma on hyvinkin läheinen menneiden vuosikymmenien klassikoiden kanssa. Erityisesti tietyt goottihenkisyydet tunnelmassa pistävät silmään, vaikka modernissa urbaanimiljöössä liikutaankin. Ylimääräistä näyttävyyttä ei haeta, mutta atmosfääri on kuitenkin hyvin vahva, kenties juuri vaatimattomuuden, käsillä olevien elementtien nöyrän hyödyntämisen vuoksi. Musiikkikin on oikein miellyttävää. Kun kliimaksissa elokuvan ajan rakennetut motiivit asetetaan vastakkain, olo on oikeasti jännittynyt, vaikkei Hollywood-toiminnan näyttävyyksiä ole läsnä.
Paikoittain hitaaseen rakentamiseen luottava, paikoin turhaa suoraviivaisuutta hakeva, ja jopa oudoksuttavan mustaa huumoria viljelevä elokuva joutuu tinkimään ongelmakohtiensa aikana tehostaan vaan hetkeksi. Cronos on ajatuksentäyteinen saavutus, ja vaikkei aivan tarkimmalla mahdollisella tavalla rakennettu mestariteos olekaan, kyseessä on kuitenkin pieni helmi.
