Doctor Whon edellisen tuotantokauden lopussa Christopher Ecclestonin esittämä Tohtori paljasti, miten aikamatkustavan avaruusolennon seikkailuja seuraava sarja voi olla hengissä 45 vuoden jälkeen: kuolettavasti haavoittuneena Tohtori voi regeneroitua saman kehon sisällä yhteensä 12 kertaa, jolloin planeetan seuratuin Aikaherra saa uuden ulkomuodon ja vakiona pysyvästä perusluonteesta huolimatta uuden persoonallisuuden. Ecclestonin tyytymättömyys sarjan tuotantoilmapiiriin tarkoitti uuden Tohtorin palkkaamista, joten David Tennant loikkaa sinisen aikakoneen ohjaimiin vuoronumerolla kymmenen.
Kuten missä tahansa sarjassa, jossa vaihdetaan päähenkilöä, kohtaa uusi näyttelijä mahdottomalta tuntuvan tehtävän. Eccleston teki lyhyeksi jääneestä kaudestaan huolimatta mittaamattoman arvokkaan työn. Hän antoi kasvot hahmolle, jota ei oltu televisiossa nähty kuuteentoista vuoteen. Hän oli tarpeeksi vakava, jotta Tohtori saatiin alustettua niin uudelle kuin vanhallekin yleisölle uskottavana hahmona, mutta toisaalta tarvittaessa mukaansatempaavan kevytmielinen – samastuttava hyvin alustettu hahmo, jota oli myös hauska seurata.
Tennantin tehtävää ei myöskään helpota se, että hänen kaksi ensimmäistä tarinaansa ovat häntä vastaan. Jouluteemaisesta Christmas Invasionista vastaesitelty kymmenes Tohtori viettää valtaosan unten mailla, ja kauden varsinainen ykkösjakso New Earth on yksinkertaisesti huonoimpia jaksoja koko uudessa Doctor Whossa. Kun show’n pääkirjoittaja Russell T. Davies saa otettua itsestään niskasta kiinni seuraavassa jaksossa, Tennantilla on jotain minkä varassa työskennellä, ja silloin hän vie lähes vasemmalla kädellä katsojan sydämen mennessään. Itse rakastuin hemmoon siinä vaiheessa, kun ihmissuden kanssa samassa huoneessa hengaava Tohtori keskittyy ensin otuksen julman kauneuden ihmettelemiseen ennen kuin siirtyy huolehtimaan omasta tai läsnäolijoiden turvallisuudesta. Tämä oikeastaan summaa hyvin tällä kaudella esille tuotavan kuvan uudesta Tohtorista: hän on universumia vuosisatoja kolunnut aikamatkaaja, joka kaikesta näkemästään ja tekemästään huolimatta jaksaa innostua uusista kohtaamistaan asioista.
Kohdattavia uusia petoja jälleen tosiaan riittää – suurin piirtein yksi per viikko. Jaksoista parhaimman kirjoittaa tälläkin kertaa Steven Moffat, jonka Girl in the Fireplace yhdistää sopivasti pientä kauhuilua, rentoa hauskanpitoa, aikamatkustuksen tarjoamaa luovaa jaksorakennetta, omaperäisen monster of the week -tapauksen ja koskettavaa draamaa. Tennant sopeutuu vaivatta tyylistä toiseen. Jakson ainoana haittapuolena on pakotettu 42 minuutin kesto, ja paikoin kelloa vastaan juostaan paitsi tarinassa, myös käsikirjoituksessa.
Kauden muuhun parhaimmistoon lukeutuu mielenkiintoisen parivaljakon muodostava kaksiosainen tarina The Impossible Planet / The Satan Pit. Ensimmäinen puolisko virittelee vahvasti Lovecraft-henkisen tunnelman, kun taas tarinan loppupuoli toimii enemmänkin Alien(s)in ehdoilla. Niin ikään ikimuistettava on finaalitarina, jossa juonenkäänteet nostavat olon nerdgasmin mittoihin ja myös Tohtorin kannalta henkilökohtaiset panokset ovat korkealla – viime kauden lopusta perin tuttua meininkiä, siis.
Ikävä kyllä joistain hyvistä tarinoista huolimatta kauden huonot jaksot ovatkin sitten todella huonoja. Edellä mainittu New Earth sekä ovelista lähtökohdista lähtevät The Idiot’s Lantern, Love & Monsters ja Fear Her jäävät ensimmäisen kohtauksen jälkeen lähinnä junnaamaan paikoilleen ja herättämään nolontäyteistä myötähäpeää. Lisäksi kohdattavista monstereista kauhein on edelleen Billie Piperin esittämä matkakumppani Rose Tyler, joka täyttäessään jokatytön saappaita on edelleen aivan liikaa neito pulassa -osastolla. Jos hänen ja Tohtorin välille viriteltävä romanssi ei olisi hienovarainen vaan pakotetun sokerinen, koko kausi saattaisi romahtaa kasaan.
Kauden juonenlangoista tärkein, eli koko kauden kattava ja pikkuhiljaa kehitettävä uhka on vielä käsittelemättä. Se on kuitenkin nopeasti hoidettu, sillä tällä kertaa kyseinen juonenlanka on hyvin laiska. Valtaosan kaudesta ei tarjoilla mitään uutta, joten katsoja saa vain odotella päätösjaksoa, jossa mukaan ympättyä Torchwood-kuviota aletaan viimein hyödyntämään. Pääpaino jääkin entistä enemmän David Tennantin harteille, ja riemuiten on todettava, että hän pystyy kantamaan tuon vastuun. Mukaansatempaavan pääosanesittäjän herättämä hymy peittoaa huonotkin yksittäistarinat, paikoittain jo nyt vanhentuneet tuotantoarvot, tylsän matkakumppanin ja lähes olemattoman koko kauden kattavan juonikuvion. Tennant onkin lopullinen syy, miksi jäin sarjaan koukkuun, ja hän on hyvin pätevä syy. Allons-y!
Kauden jaksot, niiden käsikirjoittajat ja ohjaajat:
2×00 The Christmas Invasion – Russell T Davies – James Hawes
2×01 New Earth – Russell T Davies – James Hawes
2×02 Tooth and Claw – Russell T Davies – Euros Lyn
2×03 School Reunion – Toby Whithouse – James Hawes
2×04 The Girl in the Firepalce – Steven Moffat – Euros Lyn
2×05 Rise of the Cybermen – Tom McRae – Graeme Harper
2×06 The Age of Steel – Tom McRae – Graeme Harper
2×07 The Idiot’s Lantern – Mark Gatiss – Euros Lyn
2×08 The Impossible Planet – Matt Jones – James Strong
2×09 The Satan Pit – Matt Jones – James Strong
2×10 Love & Monsters – Russell T Davies – Dan Zeff
2×11 Fear Her – Matthew Graham – Euros Lyn
2×12 Army of Ghosts – Russell T Davies – Graeme Harper
2×13 Doomsday – Russell T Davies – Graeme Harper
