Trabucco(Walter Matthau) on mies joka ei pelleile. Tyylikkään hillitysti hän saa sinut hengiltä, sytyttää sikarin ja häipyy paikalta ennen kuin kukaan ehtii kysyä mitä tapahtui. Victor Clooney(Jack Lemmon) on taas toista sorttia. Hän on hätäilevä, tarrautuva ja työskenteleekin TV-yhtiön sensuuriosastolla(hyi olkoon!). Billy Wilder on ohjaaja, jolle on täysin mahdotonta olla laittamatta näitä kahta miestä samaan elokuvaan, samaan hotelliin ja vielä vierekkäisiin huoneisiin. Kaiken lisäksi Trabuccon on hoidattava todella tärkeä todistaja pois päiviltä ennen oikeudenkäyntiä ja vaimo on jättänyt henkisesti tasapainottoman Clooneyn. Mitä voikaan tapahtua, kun hän hakee apua vaaralliselta palkkamurhaajalta?
Vaikka Wilderin viimeinen ohjaus Varsinaiset Kumppanukset ei ole todellakaan enää mitenkään räjäyttävän hauska tai tarjoa erityisen odottamattomia juonenkäänteitä niin muutama näpsäkkä yksityiskohta löytyy, kuten seksiklinikkaa pyörittävän Klaus Kinskin erästä p-sanaa muistuttava kaulakoru. Muutenkin toisten ihmisten orgasmeista huolestunut, lipevä, lievällä saksanmaan korostuksella puhuva blondi pitelee elokuvaa omalta osaltaan turhankin paljon pystyssä, vaikka näyttäytyykin vain suhteellisen pikaisesti. Pääosan parivaljakkoa kun alkaa jo selvästi ikä painaa. Matthau tyytyy murahtelemaan oman osansa ja vaikka miehessä onkin karismaa monen Kinskin verran niin tämä on yksi surkeimmista Matthaun töistä ikinä. Lemmon laittaa katsojien onneksi vähän paremmaksi höpöttävänä moraalinvartijana, eikä kumma kyllä onnistu pitkästyttämään, vaikka yleensä tällaiset koheltavat sidekickit ovat helvetinmoinen riesa.
Käsikirjoituskaan ei tunnu enää siltä samalta Wilder-hölmöilyä uhkuvalta sekoilulta vaan mukana on aivan liian monta huumoritonta hahmoa painamassa. Tämänhän pitäisi olla komedia, Jeesus sentään ja vieläpä näin hyvältä porukalta, niin luulisi irtoavan paljon enemmän. Nykypäivään verrattuna vastaavanlaista kauraa löytyisi mm. Bandits – pankkirosvoista. Siinä oli sentään edes tunne siitä, että tiedetään mitä tehdään olipa sitten vaikka popkorniviihdettä, mutta Varsinaiset kumppanukset tasapainoilee ilon ja vakavuuden rajoilla kallistuen valitettavasti jälkimmäisen puolelle kohdaten siellä julman kohtalonsa. Ihan kuin tästä olisi yritetty saada vakava leffa, mutta screwball – ympäristössä. Eijeijei, ilman Klaus Kinskiä tai pakonomaista kunnioitusta herättävä ajatus siitä, että tämä nyt on sentään Billy Wilderin viimeinen ohjaus Varsinaiset kumppanukset ei ansaitsisi edes kolmea laukausta.
