1970-luvulla tehtiin kyllä harvinaisen kovia toimintateoksia. Suoraviivainen tarinankerronta yhdistettynä dynaamisiin väkivaltakohtauksiin toimi paremmin kuin hyvin ja leffan ns. hyviksiä tulkitsivat aikansa kovimmat äijät. Yksi näistä kovistä äijistä on Lee Marvin, jonka tähdittämä Lihakirves sisältää varsin näyttävää toimintaa jännityselementein varustettuna.
Tarina menee näin: Chicagon mafian palkkamurhaaja Nick Devlin (vähäeleinen Marvin kovassa vireessä) lähtee kovistelemaan parin apulaisen kanssa mafialle velkaa olevia siansorkkaveljeksiä, jotka muuttavat vihollisensa makkaroiksi. Veljeksillä on tuottoisa bisnes, nimittäin sikalassa kasvatetut teinitytöt, joita rikkaat miehet voivat ostaa itselleen. Nick päättää viedä häikälemättömän julmilta veljeksiltä turvaan aineisiin pumpatun Poppy-tytön (Sissy Spacek ensimmäisessä elokuvaroolissaan) karsinastaan. Veljeksistä fiksumpi, Mary Ann (toinen tämän ajan kova äijä Gene Hackman), on nainut Nickin vanhan heilan, joten jutussa on mukana henkilökohtaisia kaunoja. Kun velkojen saaminen pitkittyy, niin alkaa pyssyt paukkua ja tässä maailmassa tosimies ei jää sivusta seuraamaan.
Iskevän alkutekstiosion jälkeen lähdetään liikkeelle ehkä vähän liian hitain askelin, mutta askeleet ovat kuitenkin varmoja. Muutamasta vetelästä kohdasta huolimatta rauhallinen kerronta toimii hienosti. Alun juonen kehittely toimii ja valmistelee katsojaa loppupuolen väkeviin toimintakohtauksiin. Joidenkin kohtausten tylsyydestä tulee miinusta, mutta onneksi muita elokuvallisia ansioita löytyy paljon. Mukana on pohdiskelua ihmisarvosta, näyttävää ammuskelua, satiiria, mustaa huumoria ja mainioita reploja. Touhu voi tuntua nykyajan katsojasta hieman kliseiseltä, niin kuin se onkin. Yllätyskäänteitä ja omaperäisyyttä on silti luvassa. Iljettävä asetelma ja tyylikäs väkivalta vieroittavat heikoimmat katsojat pois ruudun edestä, mutta paatuneet elokuvaharrastajat varmasti innostuvat tästä tiukasta toimintatrilleristä.
Lee Marvin ei ole mikään erikoinen näyttelijä, mutta karismaa häneltä löytyy. Paikoittaista pökkelyyttä on havaittavissa, mutta karisma paikkaa pahat puutteet. Hänen hyvä paha hahmo on tyypillinen 70-luvun toimintapläjäyksen ristiriitainen sankarihahmo, jonka tulkitsijana Marvin on elementissään. Gene Hackman ei ihan onnistu varastamaan show’ta esityksellään, jossa hän käyttää luontaista inhottavuuttaan loistavasti edukseen. Jäyhästi jököttävän Marvinin ja Hackmanin tyylikkäästi riehuvan hahmon vierellä pärjää myös uraansa aloitteleva Sissy Spacek, joka on aina vakuuttanut näyttelijän kyvyillään.
Ei Lihakirves ole mikään maailmaa mullistava elokuvaelämys, mutta joka tapauksessa viihdyttävä ja taidolla tehty filmi. Suomessa pläjäys kantaa ikärajaa K-18, mikä on ihan ansaittu, vaikka ei leffan tarjoama verilöyly olekaan jonkun nykykatsojan silmissä oikein mitään. Ohjaaja Michael Ritchie tultiin myöhemmin tuntemaan onnettomana hömppäohjaajana, jonka 90-luvun tuotannon haluaisi moni unohtaa. Näihin aikoihin hän kuitenkin näköjään osasi ohjata ja Lihakirves onkin yksi hänen parhaimmista ohjauksistaan. Leffasta voi nähdä syvempiäkin puolia, jos haluaa. Katsomisen jälkeen teos vaatii pientä sulattelua.
