Laserblast, tai suomalaisittain Lasermies, on Charles Bandin varhaista tuotantoa ajalta ennen isompia tuotantoyhtiöluomuksia Empire Pictures ja Full Moon Entertainment. Tämä leffa on tuotettu tyylikkään Charles Band Productions -tittelin alla. Band ei pitänyt siitä, miten nämä ensimmäiset tuottamansa leffat eivät saaneet kunnollista levitystä siitä vastaavan tahon osalta, joten hän perusti kokonaan myös levittämiseen perehtyneen tuotantoyhtiön Empiren. Band on ollut alusta asti filmiensä henkinen isä, on hänen roolinsa ollut sitten tuotannossa mikä hyvänsä. Tuottamisen lisäksi Band on ohjannut tasaisin väliajoin uransa alusta asti sekä toiminut monen tuotoksen ideanikkarina.
Lasermies on tehty Bandin uran varhaisvaiheessa, minkä kyllä huomaa. Alle kolmekymppinen Band on tuottanut filmin nuoruuden innolla, mikä huokuu positiivisesti kokonaisuudesta. Bandin mukaan leffa väännettiin kolmessa viikossa ilman juuri minkäänlaista budjettia. Senkin toki huomaa, niin hyvässä kuin pahassa.
Täytyy jo tässä vaiheessa varoittaa Lasermiehen tulevia katsojia, että siitä nauttiminen vaatii jo jonkinlaista b-luokan filmitietoutta ja lajiin tutustumista. Vasta aloittelevalle roskaentusiastille Laserblast voi olla yksinkertaisesti liikaa, joten suosittelen ehdottomasti kevyempiä ja helpompia aloituspätkiä heille.
Kaikenlaisesta kalkkunasta, ö-luokan kamasta ja audiovisuaalisesta roskasta nauttivat saavat kyllä mahan täydeltä aimo annoksen kaipaamaansa kökköilyä. Tästä elokuvallisesta karkkipussista riittää namuja kaikille. Mukana on niin ylivedetyn huonoa näyttelemistä, logiikan kaikkia lakeja uhmaavia juonenkäänteitä, tökeröä stop motion -animaatiota, ihastuttavan hölmöjä kohtauksia kuin myös nurkan takaa yllättävää absurdia dialogia. Lisäksi toki mukana on erikoista maskeerausta, luovaa leikkausta, omituisten älynväläysten tuottamia hahmoja, ennalta arvattavia kliseitä sekä muita tällaiseen tuhnuiluun kuuluvaa perseilyä, joka on niin moninaista, että sen erittelyyn menisi ikä ja terveys.
Laserblastin juoni yhdistää kasvuhormonien täyttämän kauhutarinan vanhaan kunnon avaruussci-fiin. Elokuvan alussa kaksi vanhalta kullilta näyttävää avaruusoliota tuhoavat futuristisella avaruussädeaseellaan laserpyssyllään sekoilevan varsin pahoinvoivalta tuntuvan miehen. Paikalle autiomaahan saapuu nuori Billy Duncan, joka tapailee aikuistumisen viimeisiä, varsin kivuliaita askelmia. Hän löytää megasiistin laserpyssyn sekä omituisen korun, jonka hän tietenkin pujottaa kaulaansa. Mystinen avaruuskaulakoru ja aikamoista tuhoa aiheuttava laserase antavat Billylle sekä valtaa että voimaa. Samalla Billy ajautuu sekä henkisesti että fyysisesti hirviömäiseen tilaan.
Elokuvan konseptissa Billyn pitäisi olla samaistuttava ja sympaattinen myöhäisteini, jonka kasvukipuiluun olisi helppo samaistua. Näyttelijä Kim Milfordin tulkinta tekee siitä kuitenkin vain luontaan työntävän dorkan, jonka läheisyydessä ei haluaisi missään nimessä olla. Leffassa on toki mukana yritystä tehdä Billyn käymistä tuntemuksista ymmärrettäviä, kuten vaikea suhde työn perässä juoksentelevaan äitiin ja alkuvaiheessa oleva suhde tyttöystävään, jonka isoisä ei hyväksy Billyn tapaista hulttiota. Hormonit hyrräävät eikä Billy tahdo millään löytää paikkaansa tässä maailmassa, jossa hän kerta toisensa jälkeen näkee itsensä altavastaajan asemassa. Milfordia ei varmasti ole tarpeeksi ohjattu rooliinsa, ja hän on ihan siedettävä roolissaan normi-Billynä, mikä ei tietenkään tarkoita hänen olevan millään tasolla hyvä. Sen sijaan hänen tulkintansa raivohulluna vihreänaamaisena Billynä, jonka maskeeraamiseen on haettu varmaan ideaa jonkun köyhän miehen Hulkin, zombien ja vampyyrin piirteiden yhdistämisestä, on toista luokkaa. Hänen uskomaton örinänsä, ölinänsä ja ulinansa aiheuttaa tahattomia naurunpurskahduksia, kun mitään muita tunteenilmaisuja ei niihin reagoidakseen keksi. Kim Milfordin perinnöksi tuli lopulta tulla muistetuksi tästä kyseenalaista kulttimainetta keränneestä elokuvasta. Kulttimaine on tullut pääasiassa elokuvan huonoudesta, eikä Milfordin raivon tulkitsemisella ole pieni osa siinä saldossa. Milfordin elontie päättyi sydämen pettämiseen 37-vuotiaana kesäkuussa 1988, noin kuukausi ennen allekirjoittaneen syntymää.
Jos Milfordin tulkinnan ei ole tarkoitus aiheuttaa naurua, niin filmissä on onneksi pari parivaljakkoa, joiden on ainakin ilmeisesti tarkoitus sellaista luoda. Lasermiehessä on paljon mukana synkkää tunnelmaa keventävää tarkoituksellista huumoria, sillä ilman sitä leffa olisi aivan liian masentava aikuistumiskuvaus. Tahaton huumori päätyy kuitenkin naurattamaan tahattomuudessaan, kun miettii muka-vitsien älyttömyyttä monttu auki. Toinen näistä kokonaisuutta keventävistä buddy-pareista on kaksi apulaisseriffiä, joista toinen on aina äkäinen ja toinen aineissa tai syö sitten roskaruokaa. Koko leffan toopeilevat lain vasemmat kädet Ungar ja Jeep kokevat leffan loppupuolella valaistumisen, kun he tajuavat, minkälaisten voimien kanssa he ovat oikeastaan tekemisissä. Toinen parivaljakko on perinteinen stoner-kaksikko Chuck & Froggy, joista toinen on vähän idiootimpi kuin toinen. Leffa lyö luun kurkkuun, kun katsoja tajuaa, että eivät nämä alkuun kevyehköiksi hahmoiksi mielletyt tyypit ole mitään puhtaita pulmusia. Kytät osoittautuvat väkivaltaisiksi junteiksi ja stoner-heebot niljakkaiksi raiskaajiksi. Mihinkään ei voi luottaa, omiin nauruihinsa vasta viimeiseksi.
Joku nuorempi katsoja voi pettyä, kun tajuaa, että Billyn tyttöystävää näyttelevän Cheryl Smithin tissejä ei lopulta nähdäkään. (Onko se spoileri, että kertoo, näkyykö leffassa tissejä vai ei? En tiedä, on niin kauan leffa-arvosteluiden kirjoittamisesta!) Billyn ja Kathy-tyttöystävän kiihkeä iho vasten ihoa -kähmintäkohtaus on kuvattu hämmentävästi lähikuvia käyttäen. Toinen aivan mainio kohtaus on se, jossa salaperäinen herra Craig tutkii laborantin kanssa Billyn rinnasta irronnutta palasta. Siitä seuraa montaasi, jonka aikana käytetään montaa eri koeputkea ja nyökytellään paljon.
Suurin osa filmin näyttelijöistä on tuntemattomia pienuuksia, joista suurin osa ansaitsi kohtalonsa unohduksessa. Kunnon b-luokan filmin tapaan täytyy aina joku melkein stara palkata pieneen rooliin, mihin menee leijonanosa budjetista. Sellainen on Apinoiden planeetta -saagassa useaa eri apinaa näytellyt Roddy McDowall. Lopputekstien mukaan McDowall on McDowell, mutta alkutekstiosio paljastaa valitettavasti näyttelijän oikean henkilöllisyyden, jos hän yritti piiloutua aliaksen taakse ja pestä kätensä tästä tuotoksesta.
Oikeasti huimaa näyttelemistä saadaan nähdä Kummisedän Carlona tunnetulta Gianni Russolta. Kivikasvoinen Russo näyttelee tyylikästä ja mystistä herra Craigia, joka jäljittää Billyn aiheuttamien tuhojen tekijää. Craigin funktiota ei koskaan selitetä täydellisesti, mikä luo hahmoon roimasti cooliutta. Hän on jonkinlainen valtion virkamies, vähän “man in black” -tyylinen luomus. Craigilla on myös armeijataustaa, mikä käy selville koskettavassa jälleennäkemisessä eläköityneen everstin kanssa. Seniili eversti ei saanut ansaitsemaansa kunniaa, vaan hän saa odotella autiomaan kupeessa rauhassa kuolemaa ilman sen kummempia muisteluita.
Olemattomaan budjettiinsa nähden Lasermiehessä räjäytellään paljon. Tulta, kipinöitä ja pauketta on siis luvassa yllin kyllin. Useaa paukahdusta säestää vielä Milfordin mielipuolisesti kalskaava nauru. Lopussa leffa meinaa luiskahtaa raiteiltaan, kun maanista räjähtelyä saadaan seurata muutama tovi, mutta lopulta muistetaan onneksi, mistä tässä kaikessa on kyse. Lopussa kovempikin katsoja herkistyy miettiessään elämänlangan ohuutta. Saamme olla onnellisia me, joista on tullut edes puoliksi selväpäisiä aikuisia. Kaikista ei valitettavasti ole siihen hommaan, kun niissä pääsykokeissa saa hylätyn.
Roskaisiksi b-tuotannoiksi Bandin leffoissa on usein hyvät musiikit. Charlesin velipoika Richard Band ja legendaarisen elokuvasäveltäjä Jerry Goldsmithin poika Joel Goldsmith ovat tehneet yhteistyössä debyyttiscorensa. Richardista tuli Bandin tuotantojen hovisäveltäjä ja Joel taas muistetaan parhaiten työssään Stargate-franchisen parissa. Heidän uhkaavan futuristinen alkurenkutus yhdistettynä vihreisiin alkuteksteihin mustalla pohjalla luo kuvan paljon laadukkaammasta teoksesta kuin mitä on tarjolla. Parhaimmillaan kaksikon musa toimii tunnelmaa hyvin nostavasti, mutta taustamusiikkia käytetään paljon ja se vaihtelee niin tyyliltään kuin laadultaan. Leffa kannattaa ehdottomasti katsoa kuulorajoitteisille suunnatulla tekstityksellä, joka kertoo mitä tunnetiloja tietyn musiikkipätkän pitäisi milloinkin edustaa.
Lasermiehessä on niin paljon viekoittelevia puolia, ettei siitä voi olla pitämättä. Se on mukavan pöhkö, vauhdikas ja riemastuttavan typerä, joten sen parissa viihtyy vaivatta lyhyehkön keston ajan. Noin 80 minuutin ralli on oikein sopiva pituus tällaisille rainoille. Pidempi aika saattaisi mahdollisesti jopa aiheuttaa aivovamman, mutta mukavana välipalana tämä menee oikein mainiosti tällä kestolla.
Ohjaaja Michael Rae ei enää ollut elokuvien parissa tämän jälkeen. Käsikirjoittajakaksikosta Franne Schacht katosi oikeastaan myös heti kartalta, mutta toinen kirjoittaja Frank Ray Perilli viihtyi Bandin tallissa vielä hetken. Perilli ei saanut kuitenkaan 1980-luvun alussa Bandin suojeluksesta lähtiessään uraansa nousuun. Emme saa koskaan tietää mitä maailma on menettänyt, kun tämä kolmikko ei päässyt enää touhuamaan yhdessä. Onneksi Charles Band jatkoi tuottamistaan, eikä lähes 70 vuoden iästä huolimatta onneksi näytä loppua vielä tulevan lähivuosina. Bandin luomuksista voi olla mitä mieltä tahansa, mutta hänen sammumatonta janoa tehdä omanlaista elokuvaa täytyy ihailla.
Lasermies täytyy kokea lopulta itse. Tällaista kuonaa varmasti löytyy monta muutakin yhtä merkittävää teosta. Tällaiset kalkkunat täytyy itse metsästää, löytää yllättäen talon takaa, niin silloin ne maistuvat kaikista parhaimmilta. Eli käypä lämmittämässä vähän öljyä ja pistä maissinjyvät poksumaan, niin olet valmis tajunnanräjäyttävään elokuvailtaan.
