Jarmo Lampelan ohjaama Eila on varsin koruton ja aito kertomus 39-vuotiaasta siivoojasta, Eilasta. Aihe vaikuttaa äkkiseltään melko kuivalta, mutta kiinnostus heräsi mainion Joki -leffan jälkeen Lampelan leffoihin. Tietysti Sari Mällisen saama naispääsosa-Jussikin vaikutti että kiinnostuin leffasta.
Eila vääntää duunia rautaisella ammattitaidolla ja saa lopulta kiitokseksi lähtöpassit työpaikastaan. Eila ei osallistunut edes siivoojien lakkoon, koska oli tunnollinen ja halusi pitää toimeentulonsa. Raha on tärkeää koska Eilan poika on päässyt vankilasta. Vuokra on maksettava ja pöperöä pöytään pitää löytyä.
Kässäri perustuu tositapahtumiin. Joku vuosi takaperin joukko siivoojia haastoi valtion oikeuteen laittomista irtisanomisista. Näin käy myös leffassa. Valtio haastetaan oikeuteen. Pläjäys ei kerro tuosta oikeusprosessista vaan se ohitetaan lopussa varsin vauhdikkaasti.
Tarina keskittyy Eilan kiltin, ahkeran ja äidillisen persoonan kuvaamiseen. Muissa pääosissa venyttelee pojanretale, joka hokee alapäänsanoja ja ei tunnu kunnioittavan äitiään pätkääkään. Tekee ihan pahaa katsoa. Ilkka Koivulan esittämän kaljaa kittaava muusikko-miesystävä näkyy ja kuuluu kuvassa myös melko paljon. Kyseessä on sellainen “baarien kultakurkku” -tyylinen pelimanni, jonka habitus natsaa todella hyvin kokonaisuuteen.
Roolitukset on kunnossa kaikinpuolin ja homma pelaa. Hauskaa että leffan päähenkilössä ei näe sitä suomalaista yltiömelankoliaa vaan homma tuntuu aidolta ja sillain kivasti optimistiselta vaikka systeemit meneekin päin honkia. Eilan poika jos joku, on suomalainen perusjuntti, jossa on havaittavissa perisuomalaisia melankolistumisen piirteitä jo nuorella iällä.
Pidin leffasta melko paljon. Mukavan realistinen ja kivan pirteä pläjäys.
