Sattuipa vuokraamossa käteeni tällainen halpiskauhulta vaikuttava VHS-leffa. Ei se muuten olisi järeämmin kiinnostanut, ellei sen kansikuva olisi ollut niin tyylikäs; käpristynyt muumio, pahansisuinen demoni, vesikauhuinen musta kissa ja pikkupoika lukemassa jotain saatanallista tarinanidettä nimeltä ’Tales from The Dark Side’. Noh, päätinpä kokeilla camp-hengessä kyseistä lättyä, tietämättä juuri ollenkaan mitä odottaa. Elokuvan nimikaarti on varsin nimekästä; loistavalla Living Dead- trilogiallaan mainetta niittänyt George A. Romero on vastannut osittain elokuvan käsikirjoituksesta (Paholaiskissa), ja tarinoihin on otettu inspiraatiota Stephen Kingin (Paholaiskissa) ja Sherlock Holmesin luojan Sir Arthur Conan Doylen (Laatikko 249) töistä. Näyttelijäporukasta eräs nimi Steve Buscemi myös pulpahti esiin. Ehkä kyseessä ei olekaan ihan tusinakauhua? No jaa, ohjauksesta vastaa tuiki tuntematon John Harrison, jonka filmografia on varsin vaatimaton; mies kun on enimmäkseen työstänyt huonosti menestyneitä TV-sarjoja. Mutta katsotaanpas se leffa ennen kuin jaeskellaan hätiköityjä tuomioita.
Elokuvan juoni ei olekaan suoraviivaista tarinankerrontaa. Varsinainessa ’pääjuonessa’ on pahemman kerran hurahtanut nuori nainen, jonka mieluisin ajanviete on lasten kidnappaus, vangitseminen ja lopulta heidän syöminen. Hyvin tyypillinen Hannu ja Kerttu- juttu siis. Naisen talon häkissä on paraikaakin pieni poika, joka ei hirveällä innolla tahdo hyväksyä kohtaloaan. Ilkeä nainen on pojan pulskistuessa antanut tälle ajanvietteeksi lukea mukavia iltasatuja kirjasta nimeltä ’Tales From The Dark Side’. Sitten tuleekin se kunniakas aika, jolloin poika joutaa ruokapöydän ääreen. Pitkittääkseen ruokotonta loppuaan, poika alkaa lukemaan mielitarinoitaan naiselle, samaan aikaa kun tämä valikoi terävimmän lihaveitsen pojan viipaloimiseksi. Täten luodaan yksinkertainen aasinsilta, jonka avulla elokuvantekijät voivat kertoa 3 täysin toisistaan riippumatonta kauhukertomusta. Tarinoiden välillä hypätään takaisin lastensyöjänaisen ja pikkupojan välienselvittelyyn.
Laatikko 249
Ensimmäisessä tarinassa muinaishistoriaa opiskeleva nuori ja köyhä mies Bellingham (Steve Buscemi) saa postilähetyksenä sarkofagin, jonka sisällä on ihka aito muumio! Ja kyseessä ei ole ainoastaan ylioppilasstipendin varmistava löytö; Bellingham löytää muinaisilla kielillä kirjoitetun pergamentin muumion sisältä, joka herättää veikon henkiin. Bellingham päättää ottaa tilaisuudesta kaiken irti, ja lähettää muumion tappamaan pari yliopistokaveriaan, jotka ovat vimmatusti yrittäneet lavastaa Bellinghamin varkaaksi. Kyseinen tarina on kauhukertomukseksi varsin kliseinen, mutta tämä ei suinkaan tarkoita, etteikö se olisi hyvä. Klassisia peloittelutekniikoita, jotka ajoittuvat jo 30-luvun alkuperäiseen Muumioon, hyödynnetään lojaalisti, eikä veren roiskutteluakaan ole pelätty käyttää. Tarina olisi luultavasti ollut paljon vaisumpi, ellei pääosassa olisi ollut niinkin karismaattista näyttelijää kuin Steve Buscemi. Mies ei todellakaan loista, kuten esimerkiksi seuraavana vuonna tehdyssä Reservoir Dogsissa, mutta tässä leffassa hän on kuitenkin omassa kastissaan. Suodaanpa hänelle koko elokuvan makein repliikkikin: “I was just thinkin’ of this guy I know; couldn’t distinguish a 3rd Dynasty sacred scroll from a post-Alexandrian pictogram porn”.
Paholaiskissa
Vanhassa kartanossa asuva miljonääri kutsuu ammattitappajan Halstonin (David Johansen) luokseen. Tehtävänä olisi nirhata talossa asusteleva musta kissa, sadastatuhannesta dollarista. Halston luulee papan olevan päästään sekaisin, mutta kuultuaan, että 3 ihmistä on jo kuollut kissan läheisyydessä, hän muuttuu jo hyvin paljon skeptisemmäksi. Kyseessä on ehdottomasti elokuvan paras tarina. Pistoolilla varustetun murhaajan ja pienen kollin aggressiiviset yhteentot ovat ehkä tahattomastikin hauskoja, vaikka niissä sykkiikin piinaava pahaenteisyys. Kyseessä ei ole ihan hiuksianostattavaa kauhua joka saisi veren pysähtymään, mutta kyllä tästäkin löytyy viihteellistä tunnelmallisuutta. Vaivaudutaanpa siinä jopa ohimennen kritisoimaan eläinkokeiden julmuuttakin.
Rakkauden vala
Huonosti menestyvä taiteilija Preston (James Remar) joutuu todistamaan ystävänsä raa’an murhan, siivekkään demonin toimesta! Prestonilta on itsekin henki lähteä, mutta demoni päättää jättää miehen rauhaan sillä ehdolla, ettei hän ikinä elämänsä aikana kerro kenellekään demonin olemassaolosta. Samana iltana Preston tapaa kauniin tummaverikön, ja siitä lähtien hänen elämänsä ottaa tuulta alleen; jälkikasvua tulee ja taideteoksetkin polkevat rahaa. Mutta pystyykö Preston pitämään demonille suodun lupauksen? Pimeän puolen viimeiseen tarinaan on jo sekoiteltu romantiikkaakin. Päähenkilö Prestonia yritetään myös kuvata hieman syvällisemmin, mutta toteutus ei ole mitään, mihin jotkut innokkaat lukiokaverukset eivät ensimmäisessä kotitekoisessa leffassaan pystyisi. Bonusta pitää kuitenkin antaa tarinan karmivasta loppuratkaisusta, joka on kaikin puolin ammattitaitoisesti luotu.
Mutta miten Pimeä puoli kokonaisuudessaan toimii? Yllättävän hyvin, oikeastaan. Vaikka tekninen toteutus ja näyttelysuoritus onkin välillä hieman lapsekasta, on tähän teokseen keksitty jos muutama hyvä idea ja toteutus, jotka kannattavat leffaa ainakin yhden katselukerran ajaksi. Mukiinmenevää pienen budjetin kauhua pimeän illan kuluksi.
nimimerkki: SpaceCadet1
