Päätin pestä Guy Ritchien uuden toimintapaketin jättämän sivumaun suustani palaamalla takaisin klassisen Sherlock Holmesin pariin. Koska kaltaiselleni kiihkeälle Brett -fanille raiteenvaihto tekee välillä hyvää, otin sopivan tilaisuuden tultua itseäni niskasta kiinni ja katsoin läpi BBC:n aavistuksen tuntemattomaksi jääneen televisiofilmatisoinnin. Helpommin olisin selvinnyt vesilasillisella, sillä muovin maku säilyi kitalaessa koko sadan minuutin katselusession ajan.
Juonen selittämiseen ei pitkiä vuodatuksia tarvita.
Watson (Hart) on aikeissa mennä naimisiin, ja yksin jäänyt Holmes (Everett) purkaa toimettomuuden aiheuttamaa lamakauttaan huumeisiin. Yhtäkkiä Lontoossa alkaa tapahtua, kun teinityttö löydetään murhattuna. Uudesta tapauksesta virkistynyt Holmes ryhtyy Watsonin avustuksella jahtaamaan murhaajaa, jonka puumerkkinä toimii pahoinpideltyjen uhrien kurkkuun tungettu silkkisukka.
Se, että Arthur Conan Doylen alkuperäisiin tarinoihin on elokuvassa viitattu kintaalla, ei ole Holmes -filmien maailmassa mitään uutta, mutta tässä tapauksessa uuden kertomuksen kynäileminen vain häiritsee. Mary Morstan on (vuosiluvuista huolimatta) korvattu liian nykyaikaisesti käyttäytyvällä psykiatrineidillä ja Holmesin kokaiinipullo on vaihdettu oopiumipiippuun. Sinällään mielenkiintoisia muutoksia, mutta niiden hyötysuhde tarinan kannalta on olematon. Tasapaksu ja ikävystyttävän väritön juoni pysyy silti jollain kummallisella voimalla kasassa – liekö tuo sitten napakan musiikin vai komeiden maisemien ansiota. Lavasteista voikin puhua positiivisesti, sillä niihin oli onneksi osattu nähdä vaivaa. Sumuiset Lontoon kadut ja koreat yksityiskohdat kärryistä rakennuksiin luovat miljöön, joka antaa hieman anteeksi filmin muille puutteellisuuksille.
Vaikka Holmes tunnetaan hienostuneena ja sivistyneenä hahmona, on kulmikaskasvoinen Everett sekä ulkonäöltään että olemukseltaan liian herrasmiesmäinen kelvatakseen boheemin salapoliisin housuihin. Ian Hart sen sijaan kirvoittaa hyväksynnän rehdillä ja älykkäällä tohtorillaan. Michael Fassbender pelastaa monta minuuttia julmalla psykopaattivirnuilullaan, ja uskallanpa sanoa, että hän selkeästi joukon parhaana näyttelijänä olisi kukaties pärjännyt mainiosti jopa itse Holmesin roolissa. Filmin nuorempi esiintyjäkaarti saa myös pisteitä luonnollisuudestaan, sillä harvoin teini-ikäiset osaavat esiintyä traagisemmissa kohtauksissa arvokkaasti.
Everett’n raukeasilmäisen ja yltiöcharmikkaan salapoliisin jälkeen on aika palata Geoffrey Whiteheadin ja muiden laadukkaampien Holmes -tulkitsijoiden pariin. Everett’n puolustukseksi sanottakoon, että niiden yli kahdensadan miehen joukossa, jotka ovat Sherlock Holmesia mediassa esittäneet, löytyy varmasti häntä huonompiakin. Samoin tämä elokuva varmasti pesee muutamat kilpailijansa, mutta maaliviivasta se on kaukana.
