Monella tapaa tätä leffaa voi pitää Eddie Murphyn uran kulta-ajan viimeisenä leffana. Ironista, että hänen kultakautensa alkoi vuodesta 1982 elokuvalla 48 tuntia ja päättyi vuonna 1990 tähän jatko-osaan. Tuntuu, että tämä on niitä viimeisiä leffoja missä hän on “suostunut” ohjattavaksi, eikä ole ostanut itselleen tuottajan roolia, jossa on voinut käskytellä ohjaajaansa, kuten monissa tämän jälkeen tulleissa teoksissaan. Vaikka ysärin puolelle ollaan teknisesti saavuttu, niin meno on 100%:sta kasaria ja hyvällä tavalla.
Heti aluksi on sanottava, että Toiset 48 tuntia on perusactionkomediamätöksi, ja vielä jatko-osaksi, käsikirjoitettu aivan helvetin hyvin. Huomaa, että juoneen on tosissaan panostettu, eikä missään vaiheessa tunnu siltä, että Murphy-Nolte-kaksikon yhteenlyöminen pariksi vuorokaudeksi on pelkästään dollarit silmissä järjestettyä. Juoni on punottu nerokkaasti yhteen. Murphyn pääseminen linnasta, Nolten vaarassa oleva työpaikka, ykkösosan pahiksen baikkeribroidin ilmaantuminen kuvioihin ja mystisen pääpahis Icemanin jatkuva, mutta näkymätön läsnäolo luo puitteet myös jännittävälle trillerille. Sen lisäksi, että läpänheitto on timantinkovaa ja toimintakohtaukset on ohjattu juuri niin kuin pitääkin.
Molemmat 48 tuntia-sarjan osat ovat jo pikkupojasta asti kuuluneet meikäläisen suosikkileffoihin. Pikkunaskalista asti (tai VARSINKIN silloin) olen fanittanut Murphyn 1980-luvun tuotantoa ihan kympillä. Tämän kakkososan näkemisestä näin aikuisiällä oli ehtinyt kulua jo pitkä tovi, mutta on hienoa huomata, kuinka jotkut asiat eivät vain muutu, ja iskevät vieläkin yhtä kovaa kuin Nolten ja Murphyn hahmot toisiaan niin verbaalisesti kuin fyysisesti.
Vaikka Murphysta olen jonkun verran jo jauhanut, niin Nolteakin on siinä sivussa kehaistava. Hänen hahmonsa, Jack Gates, tuo mieleen jollain tapaa viinanhuuruisen ja äkkipikaisemman version Likaisesta Harrysta. Äijä on kova suustaan, rööki palaa ahkeraan, eikä hän tunnu elämässään onnistuvan missään muussa kuin työssään, ja silloin kun ei siinä onnistu, niin paskaa sataa ylempää niskaan. Liipaisin on myös pirun herkkänä jatkuvasti.
Walter Hillistä on pikkuhiljaa alkanut tulla yksi suosikkiohjaajistani, mitä enemmän olen ukon leffoja ruvennut katsomaan. Hillin leffat ovat poikkeuksetta rujoja, miehisiä ja toiminnantäytteisiä. Eivätkä ne koskaan oikeastaan vedä överiksi, vaikka hemmetin väkivaltaisia monesti ovatkin.
Ykkösosan pääosiin tuottajat muuten kaavailivat ainakin jossain vaiheessa Clint Eastwoodia ja Richard Pryoria. Olen kyllä aika saletti, että tuolla duolla olisi saatu ainakin melkein yhtää kovaa jälkeä, kuin tällä!
“Let me tell you something, Jack. If shit was worth something, poor people would be born with no asshole.”
