Maailmaani ei muuta mikään: minun ja miljoonien muiden ehdoton suosikki yhtye The Beatles on pysyvästi kuumaa tavaraa, siitä ovat todisteina niin vuoden 2006 Beatlesin tuotantoon perustuva sirkusmusikaali Love kuin tämä henkilökohtainen vuoden 2007 elokuvatapaukseni, Julie Taymorin ohjaama Across the universe -musikaalielokuva. Se on Beatlesin laulujen avulla kerrottu ja yhtyeen luomaan maailmaan sijoittuva musikaalidraama, vähän niin kuin Abba-yhtyeen Mamma mia! -musikaali mutta Beatlesilla ja heidän teemoillaan. Rikollisen kauan odotetuksi joutunut elokuva on nyt viimein suomalaisenkin kuluttajan saatavilla, ja meitä, jotka tätä olisivat elokuviinkin menneet katsomaan, kiusataan vielä sen verran, että elokuva on ollut saatavilla lännen ihmemaassa, Ruotsissa jo melkein kuukauden! Onneksi raha, jota levittäjät vain haluavat, on heiltä nyt pois Beatles-fanien laittaessa sen mieluummin ruotsalaisille… Niin ja totta kai se, että elokuva täyttää sille asetetut odotukset!
Elokuvassa Jude on tyypillinen brittiläinen nuori mies 1960-luvun Englannissa. Työ satamassa ja pysähtynyt elämänmeno ovat kuitenkin käyneet hänelle liian ahdistaviksi, ja eräänä päivänä hän ottaa ja seilaa merten yli Amerikan kuohuvaan ihmemaahan. Perillä hän tapaa luonteeltaan villin Maxin, ja iskee silmänsä tämän siskoon, kuvankauniiseen Lucyyn. Lucylla on kuitenkin jo poikaystävä estämässä dominonappulateoriaa Vietnamin viidakoissa, joten taiteellisesti lahjakas Jude aloittaa Maxin kanssa boheemin taiteilijaelämän New Yorkissa. Toisen suru on toisen onni, ja kuten arvata saattaa, ei suurvaltamonopoli yhtä pelinappulaa kaipaa: Lucyn poikaystävä kuolee ja ajan kuluessa uusi onni Juden kanssa on valmis alkamaan.
Aika ei kuitenkaan koskaan ylpeile staattisuudellaan, vaan erityisesti 60-luvulla luvassa oli aallokonkin sijaan todella myrskyistä menoa. Muiden tavoin Jude, Max ja Lucy boheemeine taiteilijaystävineen ovat aluksi innolla mukana päätään nostaneen nuorison taistellussa hyvien asioiden puolesta. Rakkauden ilosanoma on ensin kaikkien huulilla, mutta onni on vain lämmin ase, ja pian Lucyn ja Juden perimmäiset halut uudessa, räjähdysalttiissa maailmassa joutuvat vastakkain. Moinen hullunmylly kun ajaisi Juden mieluummin turvallisille mansikkapelloille, kun taas Lucy mieluummin taistelisi paremman maailman puolesta. Mutta kuinka sitten käy rakkauden, joka loppujen lopuksi on kaikki mitä ihminen tarvitsee?
Across the universe on juuri sellainen elokuva, jota kammottavan nykymusiikin puristuksessa hioutunut Beatles-fani on odottanut koko elämänsä ajan: tuttujen ja rakastettavien hittien varaan rakennettu ja täysin fab fourin luomaan maailmaan perustuva lämmin ja räiskyvä rakkaustarina, joka sijoittuu yhtyeen omalle areenalle, yhteiskunnallisten kumousten täyteiselle kuohuvalle 60-luvulle. Se on samalla sekä perinteinen musikaalinen rakkaustarina, että myös värikäs läpileikkaus tuosta kuohuvasta vuosikymmenestä – sekä tietysti Beatlesin vaikutuksesta populäärikulttuuriin.
Frida-debyytistään tunnettu Julie Taymor on päästänyt käsistään vahvasti visuaalisen elokuvan. Erotuksena tavallisiin musikaaleihin Taymorin Across the universe on nimenomaan elokuvamusikaali, ja siksi elokuvan keinoja käytetäänkin laajasti leikkauksien, kameranajojen, kaksoiskuvien ja tietokoneavusteisten tehosteiden toimiessa yhdessä musiikin kanssa huumaavina elementteinä. Across the universe on todellakin taitavasti toteutettu ja kaunis elokuva, jonka teknistä osaamista ei voi kuin ihailla. Turhaa kikkailu ei kuitenkaan ole, ja ajatuksen lisäksi kuvallisessa ilotulituksessa pyritään säilyttämään Beatlesin henki – ja onnistutaankin.
Vaikka Across the universe on suurimmaksi osaksi Beatlesin hittien tapaan menevä ja viihtyisä, yltyy se loppua kohdin yllättävänkin synkäksi ja koskettavaksi elokuvaksi. Julie Taymor on onnistunut taltioimaan 60-luvun myrskyisän ajankuvan hienosti huolimatta siitä, että se makaa paksun fiktion ja unenomaisuuden alla. Toisaalta elokuva kylläkin perustuu selvästi enemmän Beatlesiin kuin todelliseen elämään. Tämä ei tarkoita sitä, ettei elokuva pystyisi välittämään tunteita: päinvastoin elokuva on täynnä mitä erinäisimpiä tunteita, joista suurin osa liittyy rakkauteen ja sen moninaisuuteen. Myös elokuvan draamallinen kaari on täsmälleen samanlainen kuin – kuinkas muuten – Beatlesin kymmenvuotisen uran vastaava. Odotettavissa on siis sekä vastustamattoman pidättelemätöntä iloa, psykedeelisiä trippejä, kaaosta kuin aitoja, palavia tunteitakin.
Elokuvan tarina on suorilta linjoiltaan toimiva, joskin hieman ennalta-arvattava juttu, mutta jostain syystä käsikirjoitus hapuilee silti välillä ihmeellisesti. Elokuvassa on paljon persoonallisia henkilöhahmoja, joista suurin osa on miellyttäviä tapauksia, mutta siirtymät näiden hahmojen tarinoiden välillä varsinkin elokuvan alkupuolella ovat niin räikeitä, että ne tuntuvat pysäyttävän elokuvan etenemisen. Jos elokuva olisi rakentunut ainoastaan Juden ja Lucyn väliselle rakkaustarinanalle, olisi se saattanut olla hieman selkeämpi ja dramaturgisesti tasaisempi, kuin miltä se nyt näyttää. Useiden henkilöhahmojen elokuvissa ongelma onkin aina siinä, ettei kaikista hahmoista tule kerrottua tarpeeksi. Se vaivaa tätäkin elokuvaa: välillä muilla henkilöhahmoilla kun ei tunnu olevan muuta tarkoitusta kuin saada elokuvaan tilaa esittää lisää lauluja. Olkoonkin, että laulut ovat hyviä, mutta juonen etenemistä arvostava katsoja saattaa tästä häiriintyä. Sen, mikä pelastettavissa tältä osin on, pelastavat nuoret lahjakkaat näyttelijät.
Myönnettävä kuitenkin on, että loppujen lopuksi se, mikä elokuvassa vie mennessään, on ilman muuta musiikki. Se todella saa kriittisemmän katsojan antamaan paljon anteeksi. Tulkinnat kuulostavat oikeasti hyviltä ja kappaleista on myös ilahduttavasti onnistuttu löytämään aivan uusia puolia. “I wanna hold your hand” taipuu sydäntä särkeväksi balladiksi vallan mainiosti, kun taas ennen kovin riehakas “Revolution” onkin elokuvassa varsin katkerana sovituksena. Elokuvassa piipahtaa myös muutamia vierailevia tähtiä, esimerkiksi Irlannin oma rauhanlähettiläs Bono saa kunnian tulkita Dr. Robertina tyylikkään huumehöyryisen ”I am the Warlus” -sovituksen. Jotain elokuvan laulujen tasosta kertonee se, että elokuvan soundtrack kestää useampiakin kuuntelukertoja klassisten musikaalien tapaan.
Suurin osa kappaleista liittyy (tietysti) jollain tavalla rakkauteen, ja siksi onkin ilahduttavaa, ettei laulujen femiinejä ja maskuliineja ole menty kovasti muuttelemaan: rakkaushan on universaalia, eivätkä mitkään esteet ole kyllin vahvoja sen sanomaa estämään. Lauluilla matkataan universumin halki, jossa kaikki lait ja rajoitukset ovat mitättömiä – aivan kuten rakkaudessakin.
Across the universe on todellista nannaa kaikille Beatlesin ja musikaalien ystäville. Juonellisen hapuilun ja ajoittaisen tyhjänkäynnin voi antaa anteeksi, jos omaa ollenkaan vapautunutta mieltä ja on vähääkään altis rakkauden ilosanoman julistamiselle – tai Beatlesin musiikille. Kaikin puolin kyseessä on siis ennen kaikkea musikaali – niin hyvässä kuin pahassakin – jossa laulut ja visuaalinen komeus nousevat paikoin juonen ja henkilöhahmojen yläpuolelle. Elokuvan aihepiiri ja siitä jäävä loppufiilis kuitenkin aiheuttavat sen, että itselläni on valtava halu pitää tästä elokuvasta. Voiko mikään sellainen elokuva olla huono?
Tuskin.
