Joillekin nimi “Gigi” tuonee mieleen vain 1958 valmistuneen musikaalielokuvan. Asiaan paremmin perehtyneet tietävät, että kyseinen leffa pohjasi itse asiassa toiseen elokuvaan. Sen pohjana taas oli Coletten vuosisadan alkupuoliskolla kirjoittama ja vähemmälle huomiolle jäänyt kirja.
Alkuperäinen Gigi ei ole musikaali. Se on komedia, jossa kaksi entistä ilolintua kasvattaa uutta lintusta. Hollywoodissa, jossa vielä 1950-luvulla Haysin koodit pitivät sensuurin tiukkana, Gigistä sitten tulikin vähän laahaava lauludraama, jossa kyseenalaiset kohdat verhottiin visusti. Vuoden 1949 Gigi on ranskalaiseen tapaan rohkeampi, mutta ikävä kyllä elokuva ei silti ole kestänyt aikaa.
Tässäkin versiossa Gigi (Delorme), tai Gilberte, on aluksi lapsenomainen tyttönen, jota hänen kasvattajansa, äidillisen lämmin Mamita (de Bray) ja tiukempi Alicia (Morlay), kouluttavat miehiä miellyttäväksi neitoseksi. Tytön äitikin on talossa, mutta hän keskittyy hiomaan lauluääntään hurmaavammaksi. Näin ollen hän on vähän kuin tv-sarja Frasierin kuuluisa Maris, alati näkymättömissä mutta silti läsnä. Tarinassa on mukana Gigin lisäksi toinen kasvatettava, seikkailunhaluinen Gaston (Villard), joka on Gigille kuin kiva setä. Näin on kunnes talon muut naiset päättävät, että Gastonista tulee Gigin ensimmäinen viihdytettävä. Siinä tyhjäntoimittaja nieleskelee hetken tyhjää ja nuori Gilberte havahtuu vähitellen tajuamaan tilanteensa.
Jos Gigistä riisutaan pois pitsit, röyhelöt ja prostituutio, jäljelle jää kertomus vanhempia eli auktoriteetteja vastaan nousevasta nuoresta. Tarinan loppuhuipennus ei ole anarkian riemujuhlaa, mutta kokonaisuus on poikkeuksellinen ajalleen. Gigi ei muutu lapsesta aikuiseksi yhdessä hetkessä, kuten joku Suomisen Olli, vaan elää myös jonkinlaista välivaihetta, jota ei vielä tuona aikana yleensä kuvattu.
Tämän version näyttelijät tekevät sellaista jälkeä, kuin keskivertojen komedioiden näyttelijät 1940-luvulla tekivät. Lisäksi elokuvan leikkaus on hidasta ja nytkähtelevää kuin saksimassa olisi ollut joku 1930-luvun metodeilla työskennellyt hyypiö. Delorme on kuitenkin hurmaava. Hänen performanssinsa on eloisa lapsuudestaan nauttivana Gilbertenä, ja etenee siitä hyvällä rytmillä tiedostavan nuoren suuntaan. Koko näyttelijäköörin heikoin lenkki on Villard, joka vaikuttaa saaneen liikaa tärkkiä kauluksiinsa.
Alkuperäistä, mustavalkoista ja totaalisen restauroimatonta Gigiä voi päästä pällistelemään vuoden 1958 musikaalin blu-ray-painoksen kylkiäisenä. Kiekolta ei löydy tälle lisukkeelle tekstitystä suomeksi, mutta englanniksi kyllä, sekä kuvaan poltettuna että erikseen. Äärimmäisen heikkolaatuiseen kuvaan poltettu teksti näkyy kuitenkin niin huonosti, että ranskaa taitamattomien kannattaa kokeilla suosiolla erillistekstitystä.
