Jos Youtubesta hakee “ridiculous” (‘naurettava’) on listan ykkösenä Undefeatablen loppukohtaus. Sääli että vain loppukohtaus. Koko elokuva ansaitsisi kärkisijan tuolla listalla! Leffa on nimittäin maailmanhistorian toiseksi huonoin (“Barbaarit” on ykkönen) ja myös toiseksi koomisin! Kung fu sun muut martial arts -elokuvat ovat tunnetusti huonoja, mutta Undefeatable vie tämän taitolajin aivan uusiin sfääreihin. Tuskin koskaan ollaan saatu nauttia näin kliseisestä juonesta johon on tungettu niin paljon hölmöjä taistelukohtauksia.
Elokuvan keskiössä on Kristi (Rothrock) joka on muuten aivan tavallinen tarjoilija, paitsi että hän elättää myös siskoaan ja hankkii siksi lisätienestiä osallistumalla Mafian järjestämiin katutappeluihin. Samoihin aikoihin eräs toinen katutappelija – nimeltään Stingray (Niam) – tulee vaimonsa jättämäksi ja tulee siksi hulluksi ja rupeaa tappamaan ja raiskaamaan satunnaisesti vastaantulijoita. Kun kaiken lisäksi jokainen vastaantulija, kauppias ja jopa psykiatri osaa täydellisesti kaikkien mahdollisten itsepuolustuslajien salat on luvassa paljon tappelemista. Tätä höystetään typerällä ja kliseisellä juonella ja henkilöhahmoilla (joihin lukeutuu mm. Kristiin rakastuva poliisi Nick) ja surkeilla näittelijöillä (joihin lukeutuu mm. Nickiä esittävä John Miller). Täydellistä idioottiviihdettä siis!
Se hullu Stingray on Undefeatablen selkeästi hauskin hahmo. Hänen rooliinsa kuuluu runsaasti irvistelyä ja mielipuolista pälyilyä sekä kaameaa ylinäyttelemistä. Alun kohtaus jossa hän yrittää näytellä suurta surua vaimonsa häipymisen vuoksi saa mukavasti potkua hänen tuskaisesta karjumisestaan ja pöydällä olevien astioiden raivokkaasta paiskomisesta. “She told me she doesn’t love me anymore, she don’t wanna be with me anymore.”
Eivät muutkaan näyttelijät kyllä kummoisia ole, mutta Niamin ylinäytteleminen yksinkertaisesti jättää heidät varjoonsa. Kung fu -teemaisia lähitaisteluja käydään jatkuvasti pienimmästäkin tekosyystä. Tappeluissa silmiinpistäävä on se miten näyttelijät ovat opetelleet valmiiksi tappelunsa koreografian. Kun pitäisi odottaa toisen iskua tyypit todellakin vain seisovat tumput suorina ja odottavat että toinen aloittaa oman kierrepotkunsa. Lisäksi elokuvan henkilöt löytävät suunnatonta dramatiikka arkipäiväisimmistäkin elämän tapauksista. Kun Kristi ja Nick tuovat sairaalaan joutuneelle ystävälleen kanaa, aiheen tiimoilta käyty keskustelu muistuttaa enemmän talon kuin ruoka-annoksen lahjoitukseen yleensä liitettyä dialogia. Näyttelijänä parhaan suorituksen tekee Cynthia Rothrock joka on osan aikaa ihan mukiinmenevä. Näihin ei onneksi lukeudu hänen siskonsa kuolemaa seuraava hysteriaa simuloiva reaktio joka irrottikin mukavat naurut.
Undefeatablen idioottimaisuus huipentuu maanmainiossa loppukohtauksessa jossa on kaikkien iloksi paljon hidastuksia ja jolle nauraa katketakseen koko kolme-neljäminuuttisen kohtauksen ajan. Vaikka elokuvassa on välillä “vakavia” (tylsiä) hetkiä, niitä on onneksi vähän ja joka kohtauksesta löytyy sen verran idioottimaista dialogia tai muita virheitä, että hymy huulessa tätä seuraa mielellään koko puolitoistatuntisen ajan. Mitä kierompi huumorintaju löytyy sitä riemukkaampi elokuva tämä on. Kaiken lisäksi Rothrock on seksikäs ja atleettinen mimmi joka ei ainakaan laske elokuvan osakkeita. Suosittelenkin tätä katsottavaksi kaveriporukalla, itse asiassa suosittelen todella lämpimästi. Must-elokuva jokaiselle huonojen elokuvien ystävälle.
