Kubrickin Avaruusseikkailu vaikutti mitä ilmeisimmin myös Disneyn tallin puuhamiehiin. Siitä on todisteena tämä tieteiselokuvan kuvatus, joka viihteen sijasta kävisi ongelmajätteestä.
Se on jo vakavaa, kun tieteisstoorien tyyppikamaa (robotti, puhuva tietokone, avaruusaluksia, hullu tiedemies…) ahdetaan yhteen ja samaan elokuvaan. Vielä vakavammasta eksperimentistä on kyse, kun ne nidotaan yhteen puolivillaisella tarinalla. Musta aukko on mitä esimerkillisin todiste siitä, että tieteestä ei kannata kirjoittaa ilmaan minkäänlaisia pohjatietoja. Muuten tuloksena on vain kaameaa tuubaa, josta eivät tee sen uskottavampaa sitten tähtinäyttelijät saati supermageat efektit. Ja ne efektithän tietysti vanhenevat ajan myötä.
Tämä liki megalomaanisen huono raina toki alkaa lupaavasti; Bond-sävellyksistään tutun John Barryn rytmein mennään kohti aukkoa. Ollaan tutkimusaluksella, jonka miehistö bongaa mustan aukon reunalta kumman hylkyaluksen. Siitä pitäisi seikkailun varsinaisesti alkaa, mutta eihän se ala, kun päähenkilöille on kirjoitettu persoonaa vain puoliksi. Eikä se ala siksikään, että lupaavat jännityselementit on pilattu tökkäämällä toimintaan mukaan vaippaikäisten lasten lelujen näköisiä härveleitä. Viimeisen mielenkiintoisen alueen, mystisesti kadonneen miehistön tapauksen, vesittää leffan tekijöiden into matkia Kubrickin visioita. Hetken houkuttelevasti kehittynyt juonenkulku katkeaa, eikä paluuta ole. Talla pohjassa ja naula päässä syöksytään avaruuden suppilovahveroon. Siinä vaiheessa Barrynkin sävelet nuutuvat. Ikään kuin mies olisi säveltänyt elokuvaan musiikkia tietämättä, millaista tilannetta varten mikäkin sävellys oikeastaan on.
Yhdistelmä Disney ja Sci-Fi on harvoin toiminut. Mustan aukonkin kohdalla se näyttää mahdottomalta yhtälöltä.
