Manhattan Woody Allenilaisittain on kerrassaan vaikuttava paikka viettää puolitoistatuntia. Etenkin kun saat tehdä sen ikinä-pettämättömien Woody Allenilaisten hahmojen kanssa. Kun siis katsot Woody Allenia, tiedät mitä saat. Kehtaisiko häntä kutsua jopa neroksi, sillä niin monta vuotta hän on tuottanut toinen toistaan hurmaavampia, tyylilleen uskollisia, vaikuttavia elokuvia – Manhattan selvästi yksi painavimmista.
Vuonna 1979, ohjaaja Woody Allen oli viimeisimmässä kahdessa vuodessa valloittanut Yhdysvaltalaisen elokuvateollisuuden suuren suosion saaneilla elokuvilla Anne Hall ja Interiors, vuosina 1977 ja 1978. Manhattan on luontaista jatkoa näille kahdelle elokuvalle, siinä missä Oscar-palkittu Annie Hall on kevyt, kylläkin nerokas, komedia ja Interiors jopa melko synkkä ja vakava draama, Manhattan on kuin näiden kahden risteys. Nimestä jo päätellen, jatkaa Allen lempikaupunkinsa, New Yorkin, ylistämistä. Tällä kertaa mustavalkoisena, tuoden esiin kaupungin sille uskollisimmassa valossa. Myös hänen muusansa Oscar-voittaja Diane Keaton palaa, jälleen kuin hänelle luotuun rooliin.
Allen itse esittää Isaacia, komedia-kirjailijaa, jolla on kaksi ex-vaimoa, toista näyttelee aina niin upeasti Meryl Streep. Tällä hetkellä Isaac tapailee 17-vuotiasta, erittäin kypsän oloista Tracya (Mariel Hemingway), mutta huolimatta tästä, pitää Isaac itsekin Tracya aivan liian nuorena. Isaacin ystävä Gael pettää vaimoaan Mary Wilkien, Diane Keatonin masteroiman intellektuellin toimittajan kanssa. Eikös tästä sitten jo kehitykin vanha tuttu tarina – Isaac ihastuu Maryyn.
Mustavalkoisuus on tavallaan kaksipiippuinen juttu. Se on mustavalkoinen juttu. Toisaalta se mahdollistaa elokuvan koruttomuuden ja pelkistettävyyden, jolloin elokuvan teemat nousevat paremmin esiin. Toisaalta, sillä on erittäin vanhanaikainen kaiku. Etenkin Manhattanin tyylisessä elokuvassa, jossa yritetään vangita 1940-luvun film noir-tunnelmaa, voi vaikutelma olla hieman käytetty. Siinä, missä 40-luvun film noir elokuvat ovat ansiokkaita omilla meriiteillään, myöhemmät kyhäelmät päästä samaan fiilikseen, ovat usein säälittäviä epäonnistumisia. Siihen on syy. Samalla syyllä esimerkiksi on nuoren erittäin vaikea näytellä vanhaa ihmistä. Nuoren näyttelijän on vaikea näytellä vanhaa ihmistä, sillä hän esittää henkilöä vanhana. Tämän hänen vanhan hahmon keskeinen piirre on vanhuus. Kun taas, jos ihminen on oikeasti vanha, pyrkii hän käyttäytymään nuorekkaasti. Nuoren näyttelijän tulisi siis ymmärtää mitä vanhuuden taustalla on. Samalla tavalla uudempien elokuvien, jotka yrittävät vangita vanhan ajan elokuvantekemisen hienoutta, tulisi ymmärtää mitä niiden taustalla on; no, ne tietenkin yrittävät näyttää mahdollisimman nuorelta! Tämä siksi, että aikaisemmin elokuvan tekniikka ei ollut sillä tasolla, mitä se oli 70-luvulla ja viimeistään 2000-luvulla, kiitos tietokoneiden. Yksinkertaisemmin todettuna, vanhat elokuvat ovat vanhoja, koska ne eivät voi itselleen mitään, tällöin niiden sisältö on rakennettu siihen aikaan nähden erittäin moderniksi. Ei ketään 40-luvullakaan olisi mennyt katsomaan 10-luvulla tehtyä elokuvaa, koska se olisi tuntunut vanhalta, mm. äänen tulon takia elokuviin. Tästä samaisesta syystä, saattaa myöhemmät mustavalkoiset elokuvat tuntua ajoittain jopa todella tylsiltä. On jo itsessään paradoksaalista lähteä tekemään elokuvaa, joka tuntuu vanhalta ja nuorelta. Tämä on ehkä yksi Manhattanin kompastuskiviä.
Tämän todettua, voisin kuitenkin huomauttaa, että Manhattan myös onnistuu tavoitteissaan. Yksi elokuvan hienoja puolia on, jotain mikä on tyypillistä kaikille herra Allenin elokuville: upea dialogi! Tämä on jo itsessään asia, joka sitoo Manhattania enemmän vanhan koulukunnan elokuviin kuin uudempiin niin sanottuihin tusinatuote-elokuviin, joissa on kaikissa sama kaava ja kliseiset repliikit. Kyllä tietenkin film noir-genressä esiintyy toistuvuutta, ajoittain paikoinkin, mutta jokainen elokuva on kuin helmi itsessään, sen kielen kauneuden ja elokuvan dialogin runollisuuden ansiosta. Eipä nyt tule juuri edes mieleen, kukapa tähän enää pystyisi, kuin Woody Allen. Erityisesti kohtaus, jossa tapaamme ensikertaa Meryl Streepin näyttelemän, Isaacin ex-vaimon. Kohtaus on niin nerokas, niin sulava, niin täydellinen, että katsoja ei voi kuin hymyillä. Sekä Streepin, että Allenin itsensä hahmo on täytetty niin herkullisilla vuorosanoilla, kiitos Allenin itsensä, että näyttelijöiden, myös Allenin itsensä, on helppo antaa mennä ja nauttia roolistaan. Tämä on jotain, mikä esiintyi erittäin vahvasti vanhassa Hollywoodissa. Roolit olivat parempia. Ja taas, kukapa kirjoittaisi nykyään parempia rooleja kuin herra Allen? Tässä kyseisessä kohtauksessa tulee myös esiin Allenin ihannoiman tyylisuunnan ja aikakauden vaikutus hänen ohjaukseensa. Kameran liikkeet, kuvakulmat, koreografiat, jota hahmot kulkevat on toteutettu nerokkaasti. Kuljemme kohtauksessa Streepin ex-vaimon kannoilla ja matkalta mukaan tarttuu herra Allen, tässä on huomattavissa entisajan elokuvantekemistyyli, sillä uskoisi epäillä, että jopa kameratekniikka oli silloin alhaisemmalla tasolla, jolloin ei olisi ollut edes mahdollista toteuttaa nykyajan kuvaustekniikoita, jotka enemmänkin pyrkivät poistamaan elokuvallisuuden ja istuttamaan katsojan elokuvan sisään. Ehkä tämä oli jo tuolloin mahdollista, mutta ehkä se olisi tullut liian kalliiksi. Joka tapauksessa, tämän imitaation Allen hallitsee täysin ja tuloksena ei ole pelkkä kyhäelmä vaan pastissi. Hän noudatti jo samaa tyyliä upeassa aikaisemmassa elokuvassaan Annie Hall, jossa kyseinen kuvaustyyli ja tekniikka pääsee oikeuksiinsa ehkä vielä paremmin.
Elokuvana Manhattan on siis hurmaava, mutta sisällöllisesti se jättää vähän kylmäksi. Tämäkin on tyypillistä Allenin elokuville. Usein hän panostaa hahmojen ja kerronnan pätevyyteen ja jättää elokuvan tarkoituksen tyhjäksi. Manhattanin tapauksessa hän vain pyrkii todistamaan rakkauden ja ihmissuhteiden painoarvoa. Valitettavasti Alleninomaisesti hän ei pääse minkään näköiseen lopputulokseen, mikä ymmärrettävästi voi olla hämäävää. Allenin teemojen absurdius nousee hänen elokuvissaan jopa konkreettisemmalle tasolle; usein hänen päähenkilönsä (lue: hän itse) on päätynyt pohtimaan jotain filosofista kysymystä, johon ei saa vastausta itsekään ja tämäkös ajaa hänet hulluuden partaalle. Mutta, kuten sanoin, kun tiedät meneväsi katsomaan Allenia, tiedät mitä saat, rakasta tai jätä-periaatteella.
Yksi ketä on rakastanut: Diane Keaton. Eikä ole hänen ensimmäinen kerta Allenin ohjauksessa, eikä jäänyt viimeiseksi, luojan kiitos. Keaton ja Allen olivat jopa parisuhteessa, mutta pystyivät jatkamaan ammatillista- ja ystävyyssuhdetta, rakkauden kariuduttua, yleisön onneksi. Keaton on parhaimmillaan Allenin käsittelyssä. Allen ymmärtää Keatonia ja pystyy luomaan tälle upean kehyksen, antaen Keatonille tilaa vapaasti maalata, mutta huom! Osaten pitää hänet kuitenkin rajatussa tilassa. Tämä saattaa olla ongelma Keatonin myöhemmissä töissä, etenkin 2000-luvulla, jolloin hän on sortunut toista huonompiin rooleihin. Manhattanissa he ovat molemmat kuitenkin vielä uriensa huipulla, pystyen hyödyntämään ja tuomaan toisistaan esiin sen, mikä heissä on parasta. Heidän kemiansa on jotain mitä ei pysty määrittelemään. Kun he ovat yhdessä syntyy taidetta, jota ei pysty analysoimaan, se vain… täyttää.
Elokuvan koko näyttelijäkaarti on vahva, kuten aina Allenin ohjauksessa. Mariel Hemingway on täydellisesti roolitettu ja Meryl Streep uhkaa varastaa koko elokuvan, taas kerran. Loppujen lopuksi Manhattan on kokonaisvaltainen teos, jota kelpaa ihastella. Allen on vahvimmillaan urallaan juuri Manhattanin tekovaiheessa ja se näkyy. Hänen itsevarmuus ja helppous, joita hän suodattaa elokuvaansa on tyylinäytettä parhaimmillaan. Manhattanissa on virheensä ja ei kuulu omiin henkilökohtaisiin suosikkeihini, mutta voiko Allenilta odottaa mitään muuta kuin parasta tasoa, silti?
