Arabeski (ransk. [décoration] arabesque = arabialaiskoristelu), arabialaisista nimensä saanut viivaornamentiikka, johon on sovitettu geom. tyyliteltyjä kasvimuotoja; yleensä runsaasti kasviaiheinen koristelu. – Mus., lyhyehkö (tav. piano- tai viulu-) sävellys, jossa on mielikuvituksellisesti kaarteleva melodia. – Myös eräs balettiasento. (Uusi sivistyssanakirja, Otava, 1989)
Leffa alkaa tyylitellyillä kiehkuroilla, jotka notkuvat ja kiertyilevät Henry “Pink Panther” Mancinin säkkäräisen musiikin tahdissa. Odotan innolla näkeväni Sophia Lorenin muodostamassa arabeskia vetreästä vartalostaan, mutta sen sijaan katsojalle esitelläänkin ensin Gregory ”yhden suomineidonkin nainut” Peck, joka ei taatusti vetäise edes attitydiä saati brisétä – ainakaan kovin vakuuttavasti. Baletin sijaan stoori kehittyy mystisen rustauksen ympärille. Peck esittää professori David Pollockia, joka kirjaimellisesti siepataan keskelle vakoilupuuhia. Hänen on määrä tulkita salakirjoitus, joka sinetöi erään arvovaltaisen henkilön kohtalon. Tekstistä on kiinnostunut useampi eri taho, myös varakas ja vaikuttavan näköinen Yasmin Azir (Loren), jonka perimmäisistä aikeista Pollock ei tahdo saada selvyyttä. Luoteja lentää, veitsiä viuhuu ja suurehkoja iskuvoimaisia elementtejä tulee päin näköä. Ja kaikilla on kivaa – paitsi ruumiilla.
Stanley Donen tunnetaan paremmin musikaaleistaan kuin vakoilu- jne. sähellyksistään. Arabeski muistuttaa monin tavoin miehen vuonna 1963 valmistunutta Charadea, jonka naispääosaa vei Audrey Hepburn. Sekin oli romanttissävytteinen, kevyt ja juonikulultaan varsinainen tippaleipä. Sotkua on siis väsymiseen asti, mutta Arabeskin plussaksi on mainittava Sophia Lorenin valovoimaisuus. Greogory Peckään ei ole ärsyttävimmillään, joten kyseessä on lopulta ihan kelpo raina. Ei tätä silti välttämättä ihan heti haluaisi uudestaan katsoa.
