Tätä jatko-osaa olin odottanut. Sam Raimin visio ensimmäisestä Hämähäkkimiehestä jätti – varsinkin Vihreän Menninkäisen kohdalta – pientä liiallisen sooloilun makua, mutta näin fanina (epätoivoinen) luotto jatko-osaan silti säilyi ja jopa kasvoi saadessani selville, että Tohtori Mustekala nähdään vihdoin kankaalla. Silti tuli iloisena yllätyksenä, että toinen osa suoriutui oikeastaan kaikesta pikkuveljeään paremmin. Paremmin ja vauhdikkaammin.
Juoni menneepi kaikessa lyhykäisyydessään näin. New Yorkia terrorisoi uusi nemesis – vaihteeksi hullu tiedemies – ja eipä sitä ole pysäyttämään kuin aina yhtä cool seittisinkomme Herra Hämis (Tobey Maguire). Tosiasiassa leffa on paljon muutakin, nimittäin yli kaksituntisen leffan toiminta toimii melkeinpä vähemmistön osiossa, kun esille otetaan oikein toden teolla – lähinnä Peterin – muut ongelmat, kuten ikuisen naapurintyttö-ihastuksen, Mary Janen (ihku Kirsten Dunst) ja tämän uuden pojun John Jamesonin (Daniel Gillies) suhde, välien kylmeneminen bestikseensä Harryyn (James Franco) ja potkut työpaikasta, itseasiassa kahdesta. Heitetään vielä päälle median (lue Daily Buglen) versiot Hämiksen sankariteoista, ja meillä on paskaa yhdelle miehelle ihan riittämiin. Näillä saa tehokkaasti aikaan juonen turpoamisen. Ei ehkä kovin realistisesti, mutta eipä nuo ainakaan allekirjoittanutta häirinnyt.
Komediaakin on ykköstä enemmän, mutta liian väkinäistä se valitettavan usein kyllä on. Otetaan taas esimerkki vaikkapa Tobeyn, jopa hissikohtauksen ylittävästä “I’m Back – My Back “ -sketsistä, joka kuuluisikin jo johonkin puhtaaseen B-luokan komediaan. Enempää en kerro, vaan saatte katsoa ja tuomita sen itse.
Mitä itse näyttelijöihin tulee, ei heissä sinänsä ole mitään vikaa, mutta harmillisesti heille kirjoitettu, joskus siirappiin hukkuva dialogi laskee tasoa. Yhtenä pahimpana esimerkkinä juuri tuo Arsi T. Elokolikon mainitsema kohtaus, jossa May-täti (Rosemary Harris) alkaa kertomaan ihan muuten vaan sankareista ja heidän faneista Peterille, joka… ei mutta… hänhän on juuri se sankari! Ja vierestä löytyy naapurin poika joka – kuinkas muutenkaan – pitää Hämähäkkimiestä idolinaan. Siis anna mun kaikki kestää. Myös loppupuolen parissa kohdassa Peterin quottaessa alkaa kaivata jotain suolaista. Vastapainona Alfred Molinasta aka Doc Ockista en keksi mitään huonoa sanottavaa (no okei, se skitso-homma kuuluisi vain Dafoen rooliin) ja hän onkin – niin epärealistiselta kuin se kuulostaakin – Mary Janen kanssa elokuvan realistisin hahmo.
Niin joo. Enkös luvannut leffan olevan ykköstä vauhdikkaampikin. Jep. Ja kiitos on, tattadadaa – tehosteiden! Tehosteet ovat kehittyneet jo niin laadukkaiksi, että vain taivas tuntuu olevan tekijöiden rajana kohtauksia suunnitellessa, ja oikeastaan mikään ei pistä silmään. Oikeastaan-sana tulee niiden kohtauksien takia, joissa Peter on animoitu naamiotta; oikeat naamat kun eivät vielä täysin käänny biteiksi (vai mitä ne nyt onkaan). Tämä ei kuitenkaan millään muotoa pilaa tunnelmaa, vaan kyllä kaikki CGI-osiot hymyilyttävät oikealla tavalla: cooliudellaan. Mustiksen lonkerot ja niiden aiheuttama tuho tuovat jo yksinään leffaan enemmän meininkiä kun koko ensimmäinen osa pystyi tarjoamaan. Myös Hämiksen taitojen kehitys on huomioitu ja näin ollen seittisingonkin meno on entistä vauhdikkaampaa.
Lopuksi on pakko kyllä vielä vähän tilittää ohjaaja Sam Raimista, joka on mielestäni pitäytynyt kiinni sarjiksissa joskus väärissä kohdissa. Esim. J. Jonah Jameson (J. K. Simmons) on lehdessä toimiva hahmo, mutta elokuvaan siirrettäessä sellaisenaan hahmo on huvittava vain täydellisellä epärealistisuudessaan. Myös Raimin täysin oma idea, idyllimaisen rohkeat sivulliset – jotka ärsyttivät jo ykkösosassa – tuovat hekin oman osansa pisteitä tiputtamaan. Siispä neljä pojoa, josta puolikas on fanilisää, toinen jo pelkästään Mustiksesta. Ei enempää eikä kyllä yhtään vähempääkään.
nimimerkki: tatska
