Aika yleisesti erilaisilla kirjoituskursseilla opetetaan, että henkilöhahmolle on aina annettava nimi. Yksi syy tähän on, että nimettyyn henkilöön on helpompi luoda jonkinlainen suhde. Lisäksi nimi voi kertoa hahmosta jotain. On siis eri asia sanoa: ”Lars Lapionvarsi ratsasti aurinkoon”, kuin: ”Yksinäinen ratsastaja ratsasti aurinkoon.” Vaikka nimettömiä hahmoja on hankalampi kirjoittaa ehjiksi (ja ei-kliseisiksi), Clint Eastwood on päässyt tulkitsemaan melko usein tällaista henkilöä. Kalpea ratsastaja on niistä ehdottomasti yksi ihailtavimmista.
Katsoja heitetään heti elokuvan alussa keskelle ns. äksöniä (ihan kuin oppikirjoissa neuvotaan). Kilttien kullanhuuhtojien kimppuun käy joukko paikallisen rahamiehen palkollisia. Mukavat miehet ja hennot naiset eivät tietenkään tohdi puolustautua, vaan odottavat välikohtauksen loppumista sydän kitalaen korkeudella ja hampaat kalisten. Sitten käännetään toinen poski ja yritetään jatkaa. Kun leirin johtohahmo on tulla rökitetyksi kaupunkireissullaan, kullanhuuhtojien laiffiin astuu uusi mies (Eastwood). Vaitelias muukalainen ei välitä kertoa nimeään, mutta sitä enemmän hän tuntuu välittävän kullanmetsästäjien murheista. Tämä kimolla matkaa taittava valkonaama on sekä verraton taistelija että lohduntuoja, joka panee hetkessä puolitusinaa miestä ketoon, eikä välttämättä tarvitse edes paukkurautaa avuksi.
Clint Eastwoodin ensimmäisiin omiin ohjauksiin lukeutuva Kalpea ratsastaja on parempi kuin 1980-lukulaisen länkkärin olettaisi olevan. Westernien henki on pullotettu siihen hyvin; on ahavoituneita ahkeroijia, ketku rahamies, mystisiä miehiä bootseissaan, pöllyävää hiekkaa ja kullan kiiltoa. Vaikka leffan juoni kulkeekin niin, että Clintin itsensä on melko pienellä vaivalla helppo kalastella suosionosoitukset suurena sankarina ja saada legendan viitta harteilleen, rainan henkilöhahmoista myös naiset ovat vaihteeksi hiukan enemmän kuin pelkkiä koristeita. Erityisesti esille nousee viisitoistakesäinen Megan, jonka silmien kautta nähtynä kalpea muukalainen saa melkein sädekehän päänsä päälle. Megania esittävä Sydney Penny on osassaan avoin ja siten hyvinkin vakuuttava. Meganin äitinä nähdään Carrie Snodgress, joka muistuttaa ”kummasti” monia muita Eastwood-leffojen naishahmoja.
Loppujen lopuksi Kalpean ratsastajan voi katsoa olevan kivan viihdyttävä western, jossa hyvä ja paha ovat niin selkeästi toisistaan erottuvia, että se ero on kuin säkkituolilla ja polkupyörällä. Kummankin päällä on jokusen tunnin jälkeen ikävä istua, mutta vain toisen avulla voit saavuttaa jotain myönteistä. Leffan loistokkuutta himmentää sen tietty kaavamaisuus ja muiden mieshahmojen jääminen parin mailin päähän Clintin salamyhkäisestä ratsastajasta. Mutta niinhän monissa äijäelokuvissa käy.
