Kluten nähneet sanovat usein, että leffa on kehnosti nimetty. Kehnosti siksi, että elokuvassa tuntuu enemmän kuva-aikaa saavan Kluten sijasta nti Bree Daniel(s). Tämä Jane Fondan esittämä prostituoitu on kuitenkin todennäköisesti suurempi ilo aisteille kuin Donald Sutherlandin näyttelemä etsivä.
Jos Presidentin miehet, Korppikotkan kolme päivää ja muut vastaavat 1970-lukulaiset rainat vetoavat, ei Kluteenkaan liene vaikea tykästyä. Elokuvan kerronta on asiallisen viileää, sellaista mikä tahtoo karistaa iloluonteiset pössyttelyajat kauas taakse ja olla tujusti realistisempi kuin vaikkapa sotavuosien piristeeksi luodut megakivat musikaalit. Kluten maailma on siis kova, mutta on leffalla muutakin tarjottavaa; se kuuluu nimittäin niihin elokuviin, joissa ääni ja kuva vievät tarinaa kumpikin eri suuntiin. Katsojasta riippuu, uskooko hän lopulta silmiään vai korviaan.
Elokuvan äänitempussa on hyödynnetty kuuntelunauhoja, joita etsivä Klutelle ehtii kertyä tarinan aikana aika läjä. Huvikseen mies ei niitä keräile, vaan selvittääkseen kadonneen liikemiehen tapausta. Ainut linkki juttuun tuntuu olevan newyorkilainen Bree, jota ahdistelee puhelimitse tuntematon hyypiö. Onko kyseinen hyypiö kadonnut hemmo vai jotakin aivan muuta, sitä tietoa Klute joutuu kaivamaan oikein kaksin käsin. Mutta ehtiipä etsivä toki välillä fällyjenkin väliin.
Alan J. Pakula ei ole sitonut leffaansa kovin tiukaksi paketiksi (mistä todisteena jo se, ettei elokuvassa selviä, onko Breen sukunimi Daniel vai Daniels). Kun kaikessa keskitytään enemmän Breen tiirailuun sekä samalla tietysti hänen tuntemuksiinsa, jää varsinainen rikosjuttu tyystin toissijaiseksi. Ratkaisu johtaa siihen, että elokuvassa on enemmän mysteerin tuntua kuin varsinaisesti olisi tarvetta. Toisaalta tämä seikka tuo rainalla myös tavallaan lisäarvoa; kun Kluten tutkima juttu lopulta onkin aika ennalta arvattava, jäyhänlempeän perusjaken ja itseään huijaavan ilolinnun suhde on – varsinkin Jane Fondan väräjävän herkän roolityön vuoksi – rainan mielenkiintoisin osuus. Fondalle tipahti osastaan Oscar, mitä leffan loputtua ei varmasti yksikään katsoja jää ihmettelemään. Sutherlandin roolityö ei sekään kehno ole, mies vain jätetään koko touhussa niin taka-alalle, että hänen pitäisi vähintään pukea heijastinliivit ja panna jodlaten, jos tahtoisi erottua tarinan hämärillä kujilla paremmin. Onneksi Sutherland on ymmärtänyt paikkansa, eikä heittäytynyt kumminkaan hölmöksi. Kuin Magnolian Jim Kurringin esitaatto, heppu käy tasaisesti eteenpäin, vaikka muutama sammakko sattuukin matkalla vastaan.
